Lukiovuosina muodostunut kaveriporukkamme alkoi 2000-luvun alussa hajaantua, kun porukkaa muutti Vaasasta suurempiin kaupunkeihin opiskelemaan. Tuolloin tuli tavaksi tehdä poikien kesken viikonloppureissuja, joilla pidettiin yhteyksiä voimassa sekä tietysti hauskaa. Joku taisi tuolloin huokaista, kuinka mukavaa näitä ekskursioita on muistella sitten kolmikymppisenä.

Nyt kun maaginen 30 on useimmilla rikkoutunut, voin todeta ettei juuri mikään ole muuttunut. Tuliaisia odottava joukko on toisilla kasvanut vaimolla ja lapsilla, mutta onneksi elämysmatkailu kiinnostaa edelleen. Varsinkin tämä syksy on ollut täynnä kaikkea kivaa. Syyskuun lopussa risteilin ensin Tallinnaan RTSF:n vuosikokoukseen. Pari viikkoa siitä oli vuorossa Helsinki ja NHL:n avausottelu Hjalliksen areenalla. Viimeisin reissu ansaitsee kuitenkin kunnollisen raportin:

Heti rokkifutiksen päätyttyä FC Volumen ja Ruutupaitojen kansainvälisen toiminnan iskujoukko alkoi suunnitella matkaa jalkapalloilun ytimeen, Englantiin. Lontoosta löytyi West Hamin kannattajista ja sekalaisista futisjampoista koostuva joukkue, joka lupasi pelata ystävyysottelun suomalaistolloja vastaan. Olen lajin suhteen laiska sekä pelaajana että penkkiurheilijana, mutta näin ainutlaatuiselle matkalle oli suorastaan pakko osallistua.

Perjantaina matkasimme pikkubussilla Tampereelle ja sieltä sinikeltaisella karjavaunulla Stanstedille. Kulttuurishokin välttämiseksi vietimme ensimmäisen illan Pipeline Barissa, jonka valikoimiin kuuluu mm. supisuomalainen lonkero. Tilanne vaikutti lähes absurdilta, kun baarin ruotsalainen omistaja tarjosi suomalaisvieraille salmiakkikossut Sielun Veljien soidessa taustalla. Oltiinhan kuitenkin Lontoon ytimessä.

Lauantai oli sitten pyhitetty jalkapallolle eri muodoissaan. Ensin puikkelehdittiin julkisilla kulkuvälineillä Lontoon lounaisosiin, jossa meillä oli kenttä varattuna.

Goal! Volume on syötellyt brittipuolustuksen hajalle ja maaliverkko synkkänä rutisee. Maalien korkeus tuli hilpeänä yllätyksenä, mutta tyydyimme nappulaliigalaisten osaan ja pelasimme maata pitkin.

Enimmäkseen peli näytti tältä: isäntäjoukkue painostaa ja me puolustamme. Kirjaa ei pidetty, mutta britit veivät voiton selvin lukemin.

Puolentoista tunnin pallottelun jälkeen napattiin yhteiskuva ennen kuin ryhmä hajaantui eri puolille kaupunkia.

Arsenal-fanit Aksu ja Rokkiapina houkuttelivat minut mukaansa Emirates Stadiumille, jonka puitteet ja 60 000 katsojan möykkä olivat vaikuttava kokemus. Arsenal voitti Birminghamin 2-1, joten Highburyn alueen pubit olivat ottelun jälkeen täynnä iloisia naamoja.

Kuvat loppuvat, mutta tarina jatkuu. Lauantai-ilta vietettiin Camdenissa, joka on maineensa veroinen yöelämän keskus. Suosittelen The World’s Endiä, jos järkyttävä väenpaljous ei ahdista, sekä kellarikerroksen Underworldia, jos et odota wc-fasiliteeteiltä liikoja. Yläkerrassa soi hittimatsku James Brownista Lady Gagaan ja alakerrassa tanssilattiaystävällinen rock.

Sunnuntaina tehtiin ostokset ja pyörähdettiin muutamassa pubissa – Lontoossa ei koskaan ole hiljaista, mutta meininki oli hieman seesteisempää. Maanantaiaamuna tilataksit veivät kukonlaulun aikaan kentälle, josta paluumatka alkoi.

Tämä oli vasta toinen kertani Lontoossa, joten olen ottanut kaupungista hädin tuskin yhden prosentin haltuun. Niin kauan kuin matkustaminen on suhteellisen halpaa ja helppoa, tulen varmasti käymään siellä toistekin. Onhan kaupunki New Yorkin jälkeen maailman kiehtovin paikka. En tiedä alkaisiko tungos ahdistamaan pitemmän päälle, mutta pienissä annoksissa sen kestää. Muutenkin suomalaisen on helppo pärjätä maassa: olutta on, englannilla pärjää ja jalkakäytävän reunassa lukee, kummasta suunnasta auto saattaa hurauttaa varomattoman päälle. Täkäläiset jopa näyttävätkin punakoina ja pönäköinä samanlaisilta kuin me. Gotta love it!