Jos saisit krediittejä yhteen ajeluun aikakoneella, mihin suuntaisit? Minä haluaisin kärpäseksi kattoon 70-80-luvun vaihteen New Yorkiin. Kaupungissa oli noihin aikoihin mahdottoman paljon mielenkiintoista meneillään. Studio 54:n julkkisjengi juhlii estottomasti discopallon alla, graffitikulttuuri oli syntymässä ja hip-hop pyrki korttelibileistä maanlaajuiseksi jutuksi muun muassa Rick Rubinin ja Russell Simmonsin viritellessä yhteistyökuvioitaan. Toisaalta kaupunki oli niin saastainen, että tosielämän Travis Bickleillä riitti taivasteltavaa. Huume-epidemian takia henki lähti herkästi ja tietyt asuinalueet olivat kuin pommin jäljiltä.

Mistäkö tiedän tämän kaiken, ja mitä järkeä vanhojen asioiden mehustelussa on juuri nyt? Kiva että kysyit, niin pääsen suosittelemaan kahta kirjaa Ison Omenan pimeämmästä puolesta. Samalla voin toistamiseen kehua Vaasan kirjastoa – en nimittäin olisi uskonut, että Tuuria ja Päätaloa tankkaavassa maassa edes löytyisi kirjoja näin marginaalisesta aiheesta. Jimiltä on myös äskettäin tullut pari rikosdokkaria aiheesta, mutta en saa tuosta niiden nettitelkkarista selvää, voisiko jaksot katsoa jälkikäteen koneella.

Ensimmäinen kirja on Jacob Holdtin American Pictures. Törmäsin jo pari vuotta sitten netissä hänen pysäyttäviin valokuviinsa New Yorkista. Holdt on tanskalainen valokuvaaja, joka reissasi 70-luvulla Yhdysvaltoja ristiin rastiin tallentaen ihmisten arkea filmille. Rikkaan maan vähäosaisimmat poloiset olivat erityisen lähellä Holdtin sydäntä, ja hän asusteli kaduilla heroiiniaddiktien ja prostituoitujen seurassa. Elleivät aurinkoisen Amerikan tunnukset, WTC ja Vapaudenpatsas, vilahtaisi taustalla, Holdtin kuvien luulisi olevan sota-alueelta tai kehitysmaasta – niin sekasortoiselta kaupunki näyttää. Kamera on aivan iholla, kun heroiinia tykitetään ja ruumiita kerätään.

Välihuomautus: 80-luvun New York Cityyn sijoittuu myös Oscar-palkittu Precious. Wikipedia tiesi kertoa, että Holdt deittaili hetken Oscar-palkitun Preciouksen alkuperäisen tekstin tehnyttä Sapphirea.

Toinen kirja, jota haluan suositella on Ethan Brownin Queens Reigns Supreme. 50 Centin nimellä markkinoitu kirja kertoo kertoo Queensin huumejengeistä 80-luvulla, ja siitä, kuinka näiden katukauppiaiden tarinat (ja osittain myös toimintatavat) ovat siirtyneet musiikkiin. Jos on kuunnellut paljon NYC-lähtöistä rappia kuten minä, kirja avaa mukavasti sanoituksissa esiintyviä henkilöitä ja paikkoja. Kirjoittaja myös tiputtaa räppikukkoja maan pinnalle paljastamalla, että monen osalta katu-uskottavuus tarkoitti enemmänkin oikeiden hustlereiden lapsenomaista ihailua kuin omaa rötösuraa. Esimerkiksi molemmilla rannikoilla viihtynyt Tupac kopioi gangsterin eleet Queensin kovilta jätkiltä kuin roolia opetteleva näyttelijä, ja Onyxin jätkät olivat house-bileiden taustatanssijoita kunnes Run-DMC:n Jam Master Jay parturoi heidät pelottaviksi kaljupäiksi imagon vuoksi.

Lukukokemusta tehostaakseni olen kaivellut kirjojen tapahtumapaikkoja Googlen Street Viewillä. Esimerkiksi tästä kaupparakennuksesta käsin Fat Cat Nichols (kuvassa vasemmalla) johti huumeimperiumiaan ja tässä studiossa em. Jam Master Jay ammuttiin vuonna 2002, kun räppäreiden välisten turnajaisten piti olla jo ohi. Suosittelen Street Viewiä muillekin muistelmia lukeville.

Tämä oli jo toinen New York -tunnelmointini muutaman viikon sisään, onkohan kyse matkakuumeen ensioireista? Ainakin näillä lähtökohdilla matkasta tulisi ikimuistoinen: EK murjottaa Sinkkuelämää-kiertoajelulta myöhästymistä samalla kun meikäläinen raahaa häntä rikospaikalta toisellle Fun Lovin’ Criminalsia siteeraten. Ehkä karttasurffailu on kuitenkin valkonaamalle turvallisempi vaihtoehto: vaikka New York on siistiytynyt valtavasti, kaikki Queensin naapurustot eivät vieläkään näytä siltä, että siellä arvostettaisiin slummituristeja vyölaukkuineen ja opaskarttoineen.