Nimimerkki Alamaailma lyttäsi Live On Easy Street -tribuuttikeikan ja ruotsinkielisen luottotoimittajan foorumilla poliittisesti epäkorrektiin tyyliinsä. Suomenkielinen luottotoimittaja yrittää ottaa asiaan hieman diplomaattisemman kannan.

Myönnän suhtautuvani cover-bändeihin hieman nihkeästi. On vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa esimerkiksi Hintsanen Party Projectista, joka on millintarkka täsmäisku hiihtokeskuksissa bilettäville työttömille porilaisille hitsareille ja muille toppahousuille. Tampereella rokkisählyreissun pikkutunneilla nähty Dr. Doctor oli teknisesti taitavasta soitosta huolimatta niin mauton kokemus, että pilasi melkein tunnelman. Ällöttävä Jean S. on pukuja myöten pelkkää bisnestä. Joku voisi spekuloida silläkin, miten ravintoloiden kovasti suosimat cover-bändit vaikuttavat omaa matskuaan tekevien, nousevien bändien keikansaantimahdollisuuksiin.

Vastenmielisin tapaus ei kuitenkaan ole junttihuumoria viljelevä bilebändi, vaan sellainen cover-esiintyjä, joka kääntää alkuperäisteokseen ja sen esittäjään liittyvän ihailun surutta oman egonsa lämmikkeeksi. Hänen esiintymisestään on hauskanpito ja viihdyttäminen kaukana, hänhän on taiteilija! Aivan kuten kaukalon laidalla karjuva junnukiekkoilijan isä elää toteutumatonta unelmaansa jälkikasvun kautta, tällainen trubaduuri tekee saman toisen biiseillä.

Live On Easy Streetin tekijät ovat ansainneet kannuksensa omissa bändiprojekteissaan, joten ylläoleva tylytys ei ole suunnattu heihin. Ja kuten Mikael foorumilla totesikin, joka kaupungista ei edes löydy tarpeeksi taitavia muusikoita, että näin kunnianhimoiset tribuuttikeikat onnistuisivat. Vaasan musiikkielämä jää ehdottomasti plussan puolelle Easy Steetin jälkeen. Motiivit cover-keikkoihin ovat moninaiset, eivätkä suinkaan pelkästään negatiiviset: keikat ovat kanava esiintymishalujen tyydyttämiseen, alusta uusien musiikillisten kokeilujen tekoon, kipeästi kaivattujen lisätulojen lähde tai mahdollisuus ylläpitää soittotaitoja oman projektin seistessä pukeilla.

Lopuksi on kuitenkin pakko todeta, että Alamaailman piikittelyssä ”Ankkalampea” kohtaan on totuuden siemen. Jos soitetaan keikkoja vain Närpiö-Vaasa-Kokkola-linjalla ja uskotaan raportointi suomenruotsalaisen lehden luottotoimittajalle, ei taatusti jouduta epämiellyttävän kritiikin kohteeksi. ”Sama kun näyttäisi piirustuksiaan vain mummolle ja kummitädille”, vertasi eräs tuttu muusikko. Tyytyykö mieluummin ison kalan rooliin pienessä lammikossa vai lähteekö kokeilemaan siipiensä kantavuutta sinne, missä selkääntaputtelijoihin ei voi turvata? Samaa aihetta tuli itsekin mietittyä taannoin, tosin työelämän kannalta.