Antti ja Mikko. Mikko ja Antti. Kaupungin itsetietoisimmat musiikkimiehet, Music Geek Academyn kunniaprofessorit ja Vaasa.netin sinnikkäimmät väittelijät. Molemmat ovat juuri sellaisia luovia ja persoonallisia tyyppejä, joita Vaasan kaltainen pikkukaupunki tarvitsee. Ja molemmat ovat blogikirjoituksistaan päätellen nyt siinä tilanteessa, että kaupunki on nyt alkanut tökkimään. Ikään kuin Vaasan pienet piirit tukahduttaisivat ne suuret jutut, joita kumpainenkin on luotu tekemään.

Antti ja Mikko, ette varmasti ole ensimmäisiä. Aivovuoto on vienyt täältä aivan liikaa päteviä tekijöitä. Meillä on Eeka, joka aloitti rupuisen Club 25:n kahvinkeittäjänä ja bookkaa nykyisin ohjelman Suomen toiseksi merkittävimmälle klubille. Meillä on Ilkka, jonka palveluksiin Nokian kaltainen jättiläinen luottaa verkkomusiikkiin liittyvissä jutuissa. Meillä on Arttu, joka soitti rumpuja, teki dj-hommia, sävelsi biisejä ja lauloi ennen kuin löysi itsensä miksauspöydän takaa äänittämästä Suomen huippujen albumeja.

Mutta jokaista eekaa, ilkkaa ja arttua kohden meillä on parikymmentä nimetöntä, jotka Stig Doggin sanoin ”odottavat lottovoittoa, mutta eivät ole täyttäneet kuponkia”. Heitä, jotka ajattelivat luontaisen karismansa ansiosta kävelevänsä suoraan unelmaduuniinsa. Tai heitä, jotka lähtevät ilman suunnitelmia isolle kirkolle vain odottamaan, että jotakin suurta osuisi omalle kohdalle. Onpa sieltä tultu onnistuneenkin työputken jälkeen takaisin ja todettu, että Vaasa on loppujen lopuksi ihan ok. Näiden viimeksimainittujen piti vain viettää hetki muualla saadakseen vertailukohdan.

Pääsin City-lehteen työharjoitteluun keväällä 2001. Kaupungin yöelämän kuulumisista raportoiminen tuntui silloin maailman viileimmältä duunilta. Jos nyt katsotte ensi viikon lehteä, samat Fontanat ja Amarillot siellä esiintyvät vieläkin – revi siitä kunnianhimoa. Ainoastaan työnkuvan laajeneminen aikakauslehtien puolelle on pitänyt minut näin pitkään samassa duunissa. Samalla olen kuitenkin huomannut, että olen mieluummin laajan tuttavaverkoston ympäröimänä ja ”keskikokoisena kalana pienessä lammikossa” täällä kuin tappelemassa tosissaan mainosalan duuneista Helsingissä. Tähän asti opiskelut ja työkuviot ovat menneet elämässäni niin hyvin pottiin, etten rehellisesti sanottuna edes tiedä, olisiko minussa ainesta tämän suurempaan. ”Mukavuudenhalu voittaa muutoksen aina”, lasketteli bänditoverini Pekka jo vuonna 2003.

Jos toistaiseksi voimassaoleva päätökseni Vaasaan jäämisestä alkaa kaduttamaan ja silloin on muka liian myöhäistä lähteä maailmalle, syytän itseäni – en Vaasaa. Älkää tekään, Antti ja Mikko, tehkö niin, sillä ”turha täällä on mitään yrittää” -ilmapiiri tarttuu herkästi myös lähiympäristöön. Lähtekää Helsinkiin jos siltä tuntuu, ja tulkaa sieltä juhlittuina sankareina – tai ainakin kokemusta viisaampina – takaisin.