Volumen blogi on päivittynyt viime aikoina kovin hitaasti. Syytän tästä lumitilannetta ja Jussi Jokisen jättämistä pois olympiajoukkueesta. Sekä hitusen verran Rumpusta, joka on bookkaillut meille bändejä sellaisella vauhdilla, että harva se päivä saa olla laatimassa uutta tiedotetta tai lähettämässä entisiä maailmalle.

Mutta asiaan. Kirjoittajan blokista kärsiessäni harhailin muihin blogeihin inspiraatiota etsimään, ja huomasin että yksi Pepparin tähtibloggaajista on naapurini. Hänen nimensä on Linn ja hän kirjoittaa hauskasti ja ytimekkäästi. Ja valtavan isolle lukijakunnalle. Ja usein – kahlasin läpi monta arkistosivua enkä päässyt edes viime vuoden puolelle. Minä jaksoin muotiviikon aikana puristaa juuri ja juuri kaksi merkintää päivässä.

Hassultahan se kuulostaa, mutta on helpompaa lukea täysin tuntemattoman blogia kuin sellaisen, jonka tavallaan tietää mutta joka ei tunne sinua. Varsinkin naapurien kohdalla sitä tulee jotenkin tarpeettoman uteliaaksi. Ahaa, niillä on telkkari tuolla seinustalla. Vai sen takia ovessa oli ilmapalloja viime viikonloppuna. Mies on poliisi, ”kukat” pois parvekkeelta! Mutta toisaalta, jokainen säännöstelee itse mitä blogiinsa laittaa. Ja varmasti jossain toisessa maassa naapurit tuntisivat toisensa ja kotinsa ilmankin tietotekniikan välitysapua – täällä kohdataan rappusissa ja mutistaan vain tervehdys nopeasti.

Tästä ajatukseni juoksi aikaisempiin osoitteisiin ja naapureihin. Kun aikoinaan muutin mamman hoivista ytimeen, suuri vaihtuvuus ja rapussa maleksivat satunnaiset naamat tekivät naapureiden tunnistamisen hyvin hankalaksi. Silloin se ei niin vaivannutkaan, sillä kämpässä ei ollut ns. penniäkään kiinni. Parikymppiselle Rewell Centerin yläkerta oli mahtava asuinpaikka: kaikki palvelut alakerrassa, Gringon jonotilanteen pystyi tarkistamaan ikkunasta eikä takkia tarvinnut mukaan.

Elintason noustessa kyllästyin vetoisiin ikkunoihin ja kansalaissodan aikaiseen keittiöön, joten vuokrasin Pitkäkadulta nousukasmaisen 40 neliön saunallisen yksiön. Tässä osoitteessa oli rauhallisempaa, mutta kolmessa vuodessa taisi vaihtua yhtä vaille koko kerroksen naapurit. Alakerrassa pysyi sentään edellämainittu Rumpunen, jonka kanssa muutaman kerran satuimme samaan hissiin yöelämän uuvuttamilla silmillä – kunnolla tutustuimme vasta vuosia myöhemmin Mikin keräämässä Welmun tukiryhmässä.

Nykyisessä kotitalossamme on vain 12 asuntoa, joten nyt sentään tiedän miltä naapurimme näyttävät. Omistusasunnon haltija tarkistaa tahtomattaankin, että ulko-ovet tulevat kiinni ja roskakatos pysyy siistinä, joten takapakkia huolettomaan poikamiesboksiasumiseen tulee silläkin saralla. Viime aikoina olen jopa alkanut katsomaan omakotitalojen myynti-ilmoituksia sillä silmällä. Tällä menolla olen nelikymppisenä Vetokannaksella asuva vihainen vanhus, joka puolustaa puolisotilaallisella tarkkuudella samoja omenapuita joista itse vohki hiukopalaa vain parikymmentä vuotta sitten.

Lopuksi vielä terveiset naapuriin. Linn, om du läser det här, det var roligt att upptäcka en annan bloggare från samma byggnad! Bra att vi har kommit överens om tema: jag skriver om musik, hundar och mode och du sköter mat- och barnbloggen. PS. Kan du skicka oss några hundra läsare?