Kerronpa teille hieman lounastunnistani. Käyn Postitalon Amicalla noin kolmesti viikossa, sillä kotiruoka on terveellistä, opiskelijakortilla se on sikahalpaa ja Irma on ihan virallisestikin Kaupungin paras asiakaspalvelija. Kävelymatka Amicalle on lyhyt, mutta karikkoinen. Kävelykadun kulmilla aistit nimittäin valpastuvat ja niskakarvat nousevat pystyyn: mistä ilmansuunnasta siniliiviset tänään hyökkäävät?

Citymarketin lipan alla on ensimmäinen, tänään hän on Unicefin asialla. Katsekontakti jo kaukaa, pari rauhallista askelta kulkureitilleni ja kohtelias kysymys ”Moro, olisiko hetki aikaa?” Olisihan sitä, jos rehellisiä ollaan. ”Kiirettä pukkaa”, sanoo rikollinen Ikonen ja jatkaa matkaa.

Pääoven edustalla on englantia puhuva tallikaveri, jolle sujautan saman valkoisen valheen.

Kolmas kontakti parinkymmenen metrin mittaisella matkalla tulee Amnestyn edustajalta. Kerron hänelle saman viestin, jonka sanoin pari viikkoa sitten toiselle feissarille: Amnesty tekee arvokasta työtä maailmalla, mutta niin kauan kun he pitävät suomalaisia totaalikieltäytyjiä mielipidevankeina, en aio kyseistä puljua tukea. Feissari kääntää aiheen johonkin Gazassa pysäytettyyn aselastiin, ja puhumme hetken toistemme ohitse, kunnes saan jatkettua matkaa.

Sama luotikuja on vastassa 20 minuuttia myöhemmin, kun palaan lounaalta. Tällä kertaa feissarit joko muistavat äskeisen töykeän rillukoobran tai jututtavat muita ohikulkijoita, joten sujahdan huomaamatta läpi. WWF:n pandatyttökään ei näköjään tänään päivystä Nissenin kohdalla.

Itäkeskuksessa kerjäläisiä vedetään reilusti dunkkuun, mutta feissarit huolellisesti opittuine menettelytapoineen ovat niin kohteliaita, että pelkästä välttelystäkin tuntee piston sydämessään. Joka päivä tuosta pitäisi kuitenkin kulkea. Auttakaa, arvon lukijat! Mikä olisi hyvä merkki, josta feissari tunnistaisi vastaantulijan kadun vakiokäyttäjäksi, joka on kuullut jutut jo kymmeneen kertaan. Itse funtsin esim. oheisen kuvan painattamista paitaan. Vai olisiko keltainen huivi takataskussa parempi?