Vähän ennen iltayhdeksää pärähtää illan Facebook-tapahtumaan ilmoitus, että tiskille jäi vain parikymmentä lippua myyntiin. Itse olin ajatellut, että lippuja jäisi enemmän, joten pikakyytiä iltavuoron jälkeisessä tohinassa auton kyytiin ja automaatin kautta Doo-Bop Clubille noutamaan leima ennen kuin ehtivät loppumaan. Tämän jälkeen kerkeäisi nopeasti käydä haukkaamassa iltapalaa ennen keikkaa.

En usko, että olen aiemmin kuunnellut Kauko Röyhkän materiaalia. Jos olenkin, niin ei kyllä muistikuvia ole. Kasvot ovat tulleet kyllä useasti vastaan musiikkilehtiä selatessa. Työmaalla ajattelin pistää taustalle jonkun levyn soimaan, mutta ajattelin sitten, että parempi jättää se ensikuuntelun taika keikalle. Nyt on kyse kuitenkin jonkinmoisesta suomirockin kulttihahmosta, joten antaa esiintymisen puhua puolestaan.

Takaisin klubille saavuin puolisen tuntia ennen keikkaa. Heti ensimmäisenä huomio kiinnittyy kynttilöillä valaistuun lavaan, jonka keskellä on vain yksi penkki ja mikrofoni. Jess! Mukaan varatut korvatulpat voi jäädä taskun pohjalle, koska tiedossa on akustinen setti. Jotenkin oletus oli, että rock-persoona vetäisi koko bändin kanssa. Myöhemmin kuulin, että mies olisi ollut aamulla Radio Rockin haastattelussa ja saapunut sen jälkeen junalla pelkän kitaralaukun kanssa. Toiseksi huomio kiinnittyy hieman varttuneempaan yleisöön. Fiilis on vähän samanoloinen kuin päälle parikymppisenä Sir Elwoodin Hiljaisten Värien keikalla Seinäjoen Rytmikorjaamolla. Tuolloin yleisön keski-ikä huiteli varmasti 20 vuotta enemmän, kuin itselleni oli kerennyt kertyä mittariin.

Vähän yli ilmoitetun soittoajan lavalle kipuaa loppuunmyydyn klubin halki harmaaparrakas mies puku päällä kantaen kitaralaukkua. Lyhyen kitarasäestyksen jälkeen huomaan keikan jo alkaneen. Mietin, että miksi maailman pelkistetyin konsepti eli mies, puoliakustinen kitara ja ääni voikin toimia niin kadehdittavan hyvin? Olemuksessa oikein huomaa sen vuosikymmenten kokemuksen, lavalla ei olla ensimmäistä kertaa. Välispiikit ovat enimmäkseen vähäsanaisia, joskin muutamaan väliin sai lausuttua runonpätkän tai lyhyehkön tarinan. Kitaroinnin päällä huomaan olevan pikku delay-efektin, jota Röyhkä kyllä käyttää joissain kohdissa erinomaisesti kappaleiden hyväksi

Keikka taisi ehtiä kulua noin parikymmentä minuuttia, kun soitto ja laulu alkoivat säröytyä hieman. Miksaaja pyörii ja hyörii lavalla ja tiskin takana ongelmaa etsien. Jonkin ajan päästä äänenvoimakkuus vähenee ja laatu hieman heikkenee, mutta show jatkuu tästä huolimatta. Hetken päästä ongelma kuitenkin korjautuu. Myöhemmin sain selville, että ilmeisesti yleisöstä joku oli nojannut PA-vahvistimen päälle ja vahvistin oli tämän takia ylikuumentunut.  Röyhkän kommentti teknisiin ongelmiin oli ”Hyvä meininki!” ja yleisö oli mukana kaikesta tästä huolimatta.

Vaikka en itse materiaalia tuntenutkaan, niin kyllä yleisö tunnisti suosikkibiisinsä. Siellä täällä otettiin tanssiaskelia ja aika kului kuin siivillä. Vajaan tunnin kestäneen setin jälkeen artisti tuskin kerkeää tuoliltaan nousta, kun hänet hurrataan takaisin kitaran ääreen. Muutaman encorebiisin jälkeen soitto onkin jo loppunut. Röyhkä jääkin keikan jälkeen vielä jutustelemaan yleisön kanssa ja suostuu yhteiskuviin halukkaiden kanssa.

Jotain miinuksia illassa oli. Aiemmin mainittua teknistä ongelmaa en niihin luettele, koska ne nyt ovat aina arvaamattomia. Tosin läpi keikan yleisössä oli melko kovaääninen puheensorina päällä ja itse keikkaan oli välillä vaikea keskittyä. Kuunteleminen oli huomattavasti helpompaa lähempänä lavaa. Tilana Doo-Bop Club oli kuitenkin tunnelmallinen ja juuri oikea Kauko Röyhkän tapaiselle muusikolle.

Kauko  Röyhkän keikka oli kaikin puolin mukaansavetävä ja keikkalipun hinnan arvoinen kokemus. Täytyykin ottaa tulevaisuudessa tarkempaan kuunteluun herran materiaali.

Oletko sinä löytänyt uutta kuunneltavaa käymällä jonkun artistin keikalla, vaikka et ole kuunnellut itse materiaalia aiemmin?

-Joni