Covereita on puitu musiikkimediassa jo niin paljon, että aloittelevan bloggaajan on turha alkaa tätä nuotiota enää kohentamaan. Parhaimmillaan coveri on kunnianosoitus, toisinaan taas opportunistinen oman profiilin nostatus ja plaa plaa. Musanatsin asteikon kärjessä on oltava Johnny Cashin Hurt ja pohjalla ällöttävä Northern Kings sekä väkisin väännetyt tribuuttilevyt (niitä on viime vuosina tehty Suomessa niin paljon, että ainakin jonkun on pakko olla huono). Ääripäiden välille jää tuhansia vaihtelevan tasoisia vetoja.

Silloin tällöin vastaan tulee kuitenkin uudelleenversiointi, johon ensireaktio on ytimekäs WTF?! Toiselta artistilta on repäisty rotsi päältä ja tuunattu se omiin mittoihin sopivaksi niin ennakkoluulottomasti, että näpistelijää ei kehtaa edes torua ideavarkaudesta. Jokin on ihastuttavalla tavalla pielessä, kun hauraan kaunis vaalea nainen nappaa akustisen kainaloon ja laulaa ”My AK-47 is the tool, don’t make me act the motherfucking fool.” Tällä tarkoitan tietenkin Nina Gordonin versiota NWA:n gangsteriklassikko Straight Outta Comptonista. Richard Cheesen lounge-versiot nykypäivän pop-hiteistä repeilyttivät aikansa, mutta kun on kuullut yhden, on kuullut kaikki.

Viimeisimmän totaalisen perseelleenlentämisen aiheutti tämä Looptroopin cover Living On A Prayerista, jonka takia aloin koko blogimerkintää kirjoittamaankin. En tiedä mitä hemmettiä svenssonit ovat tätä tehdessään miettineet, mutta studiossa on saletisti ollut hauskaa.

[youtube]UJhErORvZEY[/youtube]

Yritin listata esimerkkitapauksiksi parhaita ja karmeimpia covereita, mutta muisti ei nyt oikein toimi. Hyvät-kategoriaan löytyi sentään The Atarisin Boys Of Summer, Pahat-sarjaan kaikki Celine Dionin yritykset rokata ja Rumat-otsikon alle Apocalyptican koko konsepti. Siksi heitän pallon teille, arvon lukijat. Vuodattakaa mielipiteenne covereista kommenttikenttään, olkaa hyvä! Pidetään vaikka Youtube-levyraati.