Kippari-Kallen sanoin ”That’s all I can stands, I can’t stands no more”. Kilttiä miestä voi venyttää, mutta ei loputtomiin, tai hirveitä tapahtuu. Yksi valkokankaan mieleenpainuvimmista hahmoista on D-Fens, Michael Douglasin esittämä konttorirotta, joka julistaa sodan kaiken maailman kusipäille elokuvassa Rankka päivä. Myös monet Ketosen ja Myllyrinteen parhaista hahmoista ovat näitä systeemin loppuunkuluttamia miehiä. Siinä on jotakin mahtavaa, kun hillityksi tiedetyn henkilön päreet palavat oikein kunnolla (kunhan ei itse joudu purkauksen kohteeksi)
En taida olla ajatuksieni kanssa yksin, sillä tosielämässä nämä ns. yhden miehen protestit saavat aina valtavan myötätuntoaallon taakseen. Systeemille haistattaneista työmuurahaisista tulee sankareita YouTubessa, Facebookissa ja keskusteluissa. Kunpa minäkin uskaltaisin, miettii moni varmasti. Herkullisimpia tapauksia viime ajoilta ovat muun muassa stuertti joka poistui työpaikaltaan hätäliukumäkeä pitkin, irtisanottu paperimies joka aikoi riipaista illalla kovat kännit sekä tuomareihin tuskastunut kiekkovalmentaja Harri Ahola. Ja nyt meillä on Kimmo Wilska, joka oli hörppäävinään olutta YLEn uutislähetyksessä. Tällaista kamaa ei kerta kaikkiaan voi käsikirjoittaa!
Jollakin tasolla ymmärrän uutispäälliköitä, jotka antoivat kikkailevalle ankkurille kenkää. Jos YLE painaisi asian villaisella, televisiotyöntekijöiden henkilökohtaisia mielenilmauksia nähtäisiin kohta viikottain. Meteorologi polttaisi rintaliivinsä, taloustoimittaja löisi haastattelun päätteeksi tiiliskiven Wahlroosin tuulilasiin ja sitä rataa.
Jotenkin rehellisyys pitäisi kuitenkin palkita – unohtakaa kehityskeskustelut ja kyselylomakkeet, tämä on paras keino saada palaute perille! Ehkä näille rohkeille pitäisi perustaa rahasto, josta maksettaisiin vuoden työkkärit vitutuksen multihuipennuksen sattuessa? Tai vähintään patsas, johon oravanpyörästä näyttävän exitin tehneiden sankareiden nimet kaiverrettaisiin. Tiklaspuistossa olisi jo sopiva aihio, jos kultaista kämmentä kohottaisi keskisormen kohdalta.