”Tää on nyt virallista, RK on takas kasas
tehään uutta levyy ja siit tulee meiän paras” – Lempijoe

Kukapa artisti ei lähtisi tekemään musiikkia samalla asenteella? Tekemään niin hyvää musiikkia kuin osaa. Mutta ei ole samantekevää, missä vaiheessa diskografiaa mikäkin palanen ilmestyy.

Pohjalaisessa tänään ollut, melko kitkerä arvostelu The Conquistadorsin toisesta albumista ei juurikaan vertaillut uutuutta debyyttialbumiin, mutta se sai minut miettimään toisen albumin vaikeutta yleisemmällä tasolla.

Bändin eka levy on portfolio kaikesta tähän asti tapahtuneesta. Alkuvaiheiden hudit on siivottu piiloon ja parhaat palat jopa vuosien mittaisesta harjoittelusta on nostettu näytille. Todennäköisesti joukossa on myös hittiaineksia, muutenhan levytyssopimus olisi jäänyt saamatta. Uusia kasvoja jatkuvasti etsivä media toistaa mielellään tulokkaan syntytarinaa, kunhan se on mielenkiintoinen.

Toisen albumin kanssa bändi joutuu aloittamaan nollista, mahdollisesti suuret odotukset niskassaan. Kun se lopulta ilmestyy, joutuu vastaamaan kymmeneen ”Miten tämä eroaa edellisestä” -kysymykseen ennen kuin saa kertoa yhdenkään uuden asian. Kuherruskuukausi median kanssa on muutenkin ohi. Kriitikot ja muut tieteilijät haluavat väkisin rakentaa kahdesta albumista jatkokertomuksen, mikä on yhtä hassua kuin urheilussa kahden perättäisen häviön kutsumista tappioputkeksi. Ajalla on kaiken lisäksi tapana kullata muistot: arvostelija saattaa muistella edellisen levyn tähtihetkiä kaiholla, vaikka olisi aikoinaan antanut sille huonot pisteet.

Ja vaikka kuinka yrittää mennä eteenpäin, aina on niitä faneja, joiden mielestä eka demo oli se kaikista paras. He ovat löytäneet bändin ensimmäisinä ja ovat suorastaan mustasukkaisia siitä, että muutkin sattuvat samoille apajille.

Plarasin levyhyllyni läpi ja koetin löytää lempibändeistäni muutaman, joka rikkoisi ”Eka albumi oli paras” -sääntöä. Löysin ainakin nämä viisi:

MEW. Tanskan pojat löysivät saivat indie-kikkailunsa raiteilleen vasta kolmannella albumillaan. Frengersiä voi kehua tuottamisen riemuvoitoksi, sillä se nostaa monta kakkosalbumin hyvää aihiota aivan uudelle tasolle. Eräs musiikkitietävä kystäväni ihmetteli Mew-kuumeen aikaan, mitä ihmettä jengi näkee Am I Wry? No: ssa ja ylipäätään koko bändissä. Paljastui, että hän oli lataillut internetistä ne vanhat, vain Tanskan markkinoilla julkaistut versiot. Kun soitin uudet versiot, hän ymmärsi.

CYPRESS HILL. Tuota pikaa Provinssiin saapuvan Cypress Hillin ekalla levyllä on vannoutuneet kannattajansa – ja mikäs siinä, albumi on ahdettu täyteen kiivasta tempoa ja suht villiä menoa. Kuitenkin vasta 1993 julkaistu Black Sunday breikkasi bändin ansaitusti maailmalle. Levyn synkän savuinen tunnelma jatkuu mahtavasti kansitaiteeseen ja videoihin asti ja kestää kuuntelua vielä tänäkin päivänä.

COMMON. Oikeesti, kuka on kuunnellut Can I Borrow A Dollarin useammin kuin kerran? Resurrection sen sijaan menee heittämällä hip hop -albumien kaikkien aikojen kymmenen kärkeen. Eikä kyse edes ole pelkän I Used To Love H.E.R.in kiistämättömästä klassikkostatuksesta.

FOO FIGHTERS. Tämä on vain minun mielipiteeni, mutta Foo Fightersin debyytti on suhteellisen tunkkaisen kuuloinen ja muistuttaa vielä Daven grungekaudesta. Hittejä pursuava toka levy, The Colour And The Shape, sen sijaan teki pysyvän vaikutuksen jopa vannoutuneeseen räppijäbään.

JIMMY EAT WORLD. Ehkä epäreilua nostaa bändin neljäs levy Bleed American parhaaksi, jos ei ole kuullut kahdelta ensimmäiseltä kuin pari biisiä. Mutta näin se vaan on. Kuudes levy Chase This Light on myös loistava.

Eri mieltä vai samaa mieltä? Sana on vapaa.