Vanhojen musiikkikuvioitteni takia tämän blogin lukijaksi päätyneet ovat varmasti pettyneitä siihen, kuinka vähän kirjoitan suomirapista. Kaveri käy kyllä Placebon keikoilla ja ihmettelee juustohampurilaisia himoitsevia nettikissoja, mutta puhemusiikista ei tule halaistua sanaa.

Valitettava totuus on, että genrellä ei ole aikoihin ollut minulle juuri annettavaa. Olen ihmetellyt, missä viipyy se nuori, lahjakas ja karismaattinen kaveri, joka saisi kaiken aikaisemmin tehdyn suomimatskun kuulostamaan vanhentuneelta yhdessä yössä. Jonkinlainen Lupe Fiascon, Adam Tenstan ja Mike Skinnerin sekoitus siis. Tämän hetken myydyimmät nimet, Fintelligens, Cheek ja Asa, voisivat nimittäin kaikki viettää jo 10-vuotistaiteilijajuhliaan. Kevään odotettuja uutuuksia ovat Kemmurun, Hannibalin ja Ritarikunnan julkaisut – hienoja miehiä kaikki, mutta edellistä sukupolvea. Nuoria lupaavia tekijöitä voi toki lymyillä pinnan alla, mutta Ruudolfin jälkeen kukaan ei ole herättänyt isompaa pöhinää (kyllä, tässä yhteydessä pöhinä-sanan käyttö on sallittua).

Mikä sitten mättää? Kun yritän seurata uusia julkaisuja mainiosta Tuoreet Platat -blogista, lähes kaikki levyt saavat kritiikkiä kuluneita aiheita käsittelevistä sanoituksistaan. Vaikutteet joko kotimaisista esikuvista tai maailmalta kuuluvat liian suoraan läpi. Nuorena kuolleet kaverit tai oman postinumeroalueen kovuus verrattuna muihin lähiöihin ovat kuin lomakuvat Mallorcalta: tärkeitä asioita itselle, mutta vaivaannuttavia muiden katsella.

Toiseksi ahdingon aiheuttajaksi nostan pätevien rap-tuottajien puuttumisen. Meilläpäin tuottaja on lähinnä synonyymi sille hemmolle, joka on ohjelmoinut kappaleen taustan. Todellista tuottajaa tarvittaisiin kertomaan artistille, että tästä aiheesta on tehty jo kymmenen parempaa biisiä. Todellista tuottajaa tarvittaisiin passittamaan äijä takaisin koppiin, kunnes säkeistö on täydellisesti nauhalla. Hän voisi myös rikkoa kirjoittamattoman säännön, jonka mukaan toisen räppärin sanoituksia ei ole soveliasta arvostella, mikä on johtanut kymmenien sysipaskojen possebiisien syntyyn.

Jos totta puhutaan, toisten kohdalla toivo sammuu jo artistinimiä selatessa. Kolmas kurnutukseni aihe on kunnianhimon puute. Levyjulkaisut myöhästyvät kuukausikaupalla, mikä on myrkkyä levy-yhtiöille ja keikkamyyjille. Huonolla huumorilla ja vähän sinnepäin vetämällä jätetään itselle eräänlainen takaportti: jos plätty saa haukut, kasvonsa voi pelastaa vähättelemällä ”sehän oli vaan läppää”. Moni naureskelee Cheekille ja Fintsuille, mutta he sentään seisovat täysillä juttunsa takana. Heillä on myös keikkakilometrejä pikkuisen enemmän kuin jollakin Kalliossa yhteiskuntakriittistä räppiä suoltavalla töidenpakoilijalla.

Ei tilanne nyt sentään ihan toivoton ole. Nuorista tekijöistä kannattaa tsekata esimerkiksi Juno ja Stepa, molemmat vuosikertaa 1987. Kumpikaan ei uudista suomiräppiä musiikillisesti, sillä taustoissa nojataan pitkälti 90-lukulaiseen soundiin, mutta he räppäävät luontevasti ja hymy huulillaan. Se riittää täksi erää.

Juno. Kuva Monsp Records

PS. Allekirjoittaneen orkesterikin aktivoituu lähiaikoina uustuotannon merkeissä. Mutta vaikka Coma ja Paati ristivätkin minut rokkisählyreissulla Suomiräpin Tulevaisuudeksi, minä se en ole.