Keikkaraportin on kirjoittanut Tero ”El Tero-Teró” Niemi

Suhteellisen tyhjän-oloinen Seinäjoen Rytmikorjaamo odotti Vaasan Volumen iskujoukkoja paikalle saapuvaksi. Lavalle oli jo kasattu muutama pino erittäin kauniita oranssin värisiä vahvistimia, muutama rumpusettikin pilkotti sieltä vahvistimien takaa. Lavan reunustalla näkyi myös erittäin mielenkiintoinen valikoima erimallisia kitaroita, niistä lisää keikan ohessa.

Kellon pamahtaessa 20:00, ensimmäinen bändi astui lavalle ja aloitti tsembalot rytinällä.

The Ghost of A Thousand, brittiläispoppoo lähti liikkeelle uuden levyn aloitusbiisillä ja sillä asetettiin illan teeman mukainen standardi. Play-off partaiset miehen alut Les Paul -kitaroineen, aloittivat tykittämisen niin maan perusteellisesti. Setti oli intensiivinen ja vauhdikas. Yleisö innostui kahden viimeisen kappaleen aikana reippaaseen piiritanssiin, jota myös nähtiin illan muiden esiintyjien settien aikana.

Kellon kumahtaessa 20:45 oli seuraava esiintyjä noussut jo lauteille, Four Year Strong käynnisti Gibson SG -merkkiset kitaransa, tietysti soitettuna Orange-vahvistimien läpi. Musiikki jäi ainakin itselle vähän etäiseksi, sillä kyseiseen orkesteriin olin tutustunut pelkästään covereita sisältävän levyn ohessa. Lavan lähituntumaan uskaltautuessa musiikki kuitenkin tempasi mukaansa ja vanhaa hevimiestä lämmitti Slayerin sulo soinnut eräänkin kappaleen alkuun.

Kolmantena olikin vuorossa allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikki tällä reissulla. Alexisonfire ja enkelin lailla laulava Dallas Green Gibson ES-335 -kitaroineen ja Morris-kitaranuppeineen. Tässä oli syy, miksi edes lähdin tälle reissulle. Viitisen kappaletta sitä uskalsi katsoa lavan edustalla, sitten piirileikki muuttui sen verran rajuksi, että oli pakko siirtyä hieman sivummalle tarkastelemaan musiikillista antia. Meno oli hurjaa, mutta uskoisin että kaveria ei jätetty, vaan hyvässä yhteishengessä poimittiin pystyyn jos maata viistettiin. Laulaja George Pettit kai pelkäsi yleisön kuihtuvan, koska sen verran tiuhaantahtiin ruiskutteli vettä yleisönpäälle. Karkeasti arvioituna sellaiset 4-5 pulloa vettä päätyi vellovaan yleisömassaan (jos sitä voi sellaiseksi nimittää).

Illan pääyhtye Anti-Flag asteli lavalle, suuren bändin nimeä kantavan taustakankaan voimin. Lavalla Gibson Sg ja ESP/LTD Les Paul -kopio ilman etumikkiä, vahvistinpuolella Hiwat, Orange ja Marshall, bändi aloitti tykittämisen. Hiuksien lakkapitoisuus oli todennäköisesti suuri, sillä ilman lakkaa ei laulajan hiuskuontalo oisi pysytellyt yhtä jylhässä ojossa. Ellei sitten oltu käytetty vanhan koulukunnan sokerivettä tai munanvalkuaista. Biisimateriaali oli itselle valitettavasti hieman tuntematonta, mutta ei se silti estänyt diggailemasta herrojen energistä, välillä ska-rytmitettyä kitarointia. Ja nähtiinhän sitä lavalla valtava megafonikin.

Kaiken kaikkiaan mainio ilta, rahalle saatiin vastinetta (Volume voi varmaan tästä olla eri mieltä) ja kivaa oli. Fanituotteita oli reilusti myynnissä ja itse sitä oikein herkistyi, kun asteli monien vuosienjälkeen myyntipöydän ääreen valitsemaan itselleen sopivaa fanituotetta. Onneksi valinta oli jo tehty ja rahat vaihtoivat omistajaa, iloisena yllätyksen tiskillä oli myös ilmaisia EastPak-pinssejä.

Kotimatka alkoi melkein heti Anti-Flagin lopetettua. Ahkera Vasabladetin lukeminen tuotti kerrankin konkreettista tulosta, kun Frederik Furun soololevyn nimi oli jäänyt mieleen ja allekirjoittanut pokkasi musavisasta lähes puhtaan tuloksen. Ei niinkään suureksi yllätykseksi, urheiluhenkinen kompakysymys meni ohi suun.

El Tero-Teró kiittää…