Aloitin tämän blogin vuosi sitten Nähty livenä -sarjalla, jossa oli tarkoitus listata aakkosissa kaikki näkemäni artistit ja kertoa samalla jokin keikkamuisto. Totesin kuitenkin pian, ettei jokaisesta kirjaimesta löydy kummoista kaskua, joten siirryin parempiin aiheisiin. Tässä kuitenkin P:n alle kertyneet nimet.

Paleface
Paradise Lost
Petos
The Pharcyde
Phoenix
Placebo
PMMP
Poets Of The Fall
Process Pain
Prodigy
Promoe
Pulu
Pyhimys

Jos joku olisi kertonut Nancy Boyn uunituoretta musiikkivideota MTV:ltä ihmettelevälle nuorelle Ikoselle, että vielä jonain päivänä reissaat yli neljäsataa kilsaa per suunta nähdäksesi mollamaija-Molkon ja kumppanit livenä, olisi jannu saanut makoisat naurut. Musiikkimaku kuitenkin muuttuu ja monipuolistuu kymmenessä vuodessa, ja niinpä Placebo houkutteli minut jo toistamiseen tänä vuonna keikalleen.

Terveiset siis Helsingistä, jossa notkuimme Tomin ja Kaken nurkissa pari tapahtumantäyteistä vuorokautta – kiitos teille! Taksin ovet paukkuivat, suuret setelit vaihtoivat omistajaa ja ravintoympyrä muistutti erehdyttävästi tirisevää pitsaa. Akin kanssa näimme Placebon jo kesän Provinssirockissa, mutta kun tiketit tulivat alkusyksystä myyntiin, päätimme yhdistää roadtripin toiseen kohtaamiseen. Mukana menossa oli yllämainittujen Suomen kovaäänisin tuleva akateemikko Vesku.

Muuttuvaista on musiikkimaun ohella myös baarien suosio. Yöelämä uudistuu pääkaupungissa niin kovaa vauhtia, ettei harvakseltaan isolla kirkolla reissaava toppalenkkari ehdi edes kahta kertaa samaan paikkaan, kun nimi ja tyyli on jo muuttunut. Vuosikausia saattoi kuitenkin luottaa, että We Got Beefissä kannattaa poiketa. Aiemmin Beeffistä on voinut bongata lauantai-iltana koko suomiräpin kerman, nyt joutui tyytymään puolityhjään baariin ja staroista Salkkari-Sebastianiin. Olisi nyt ollut edes Peppi tai Ismo.

Palatakseni vielä Placeboon, keikka oli soundien ja visuaalisuuden puolesta huikea ja setttilista käytännössä paras mahdollinen. Ainoa eriävä mielipiteeni liittyy Twenty Yearsin ja Sleeping With Ghostsin liveversioihin. Albumilla kauniit ja hitaasti kasvavat biisit olisivat tuoneet dynamiikkaan hieman vaihtelua, mutta nyt ne vedettiin samalla stadiontykityksellä kuin kaikki muutkin. Onkohan rumpali Emily Valentinen sopparissa pykälä, että hänen pitää saada paukuttaa jokaisessa kappaleessa kuin maailmanlopun edellä? Jos olit paikalla, kerro toki oma mielipiteesi.

Hesarin keikka-arvio
Ilta-Sanomien arvio