Löysin blogimaailmasta äskettäin käydyn mielenkiintoisen keskustelun. Toimittaja ja aktiivinen blogivaikuttaja Tuija Aalto siellä iloitsi, kuinka oli saanut nettiin laittamansa valokuvan myydyksi erään nettiprojektin käyttöön. Sittten paikalle asteli kuvajournalismin opettaja ja netissä ennenkin tulikivenkatkuisia purkauksia päästänyt Jore Puusa ja haukkui Aallon varkaaksi. Harrastelijakuvaajat ja moniosaajat (toimittajat, jotka myös kuvaavat omat juttunsa) kun varastavat halvemmilla hinnoillaan leivän Puusan oppilaiden suusta.

Olen törmännyt Puusan nimeen aikaisemmin graafisen alan tekijöiden Pingstate-foorumilla. Siellä kuvio on yleensä mennyt niin, että: 1) Puusa avaa ketjun, jossa haukkuu jonkin tuoreen näyttelyn annin tai koko alan ammattitaidon pataluhaksi, 2) Ketju täyttyy vastaväitteistä, osa perusteltuja ja loput ala-arvoista v**tuilua 3) Puusa osallistuu väittelyyn jonkin aikaa ja vetäytyy sitten mielenosoituksellisesti pois.

Haluaisin olla hänen kanssaan samaa mieltä monesta asiasta. Jos asiaansa erikoistuneita ammattilaisia ei arvosteta, kohta kaikki lukemamme ja näkemämme näyttää Mega Media -lehdeltä. Emme mekään voi töissä kilpailla hinnalla yritysten kotisivu-uudistuksista, jos vastassa on toimarin veljenpoika, joka waretti juuri uusimman Dreamweaverin. Eikä kännykkäkameralla sohiva kadunmies tiivistä lehtiartikkelin sisältöä yhteen kuvaan yhtä hienosti kuten Pohjalaisen Eetu Sillanpää. Ei heitä voi kuitenkaan varkaaksi syyttää, jos asiakkaan mielestä palvelun laatu on riittävä.

Minä olen tietojenkäsittelyn tradenomi eli minut on koulutettu koodaamaan VisualBasicilla simppeleitä ohjelmia, kytkemään reitittimiä ja verkkokortteja sekä laskemaan prosenttilaskuja. Nyt olen kuitenkin unohtanut kaikki edellämainitut ja tungen seuraavien ammattilaisten tontille: AD, tuotanto-AD, toimittaja, valokuvaaja, copywriter, sivunvalmistaja, webmaster, web-ohjelmoija, käyttöliittymäsuunnittelija ja tiedottaja. Missään näistä en ole sataprosenttinen ammattilainen, mutta saan silti tehdä kaupallisia duuneja joka päivä. Jos Puusa saisi määritellä helvetin, olisin varmasti kärvistelemässä alimmassa piirissä.

Tarkemmin ajateltuna koko Volumekin on varkaita täynnä: Samin pitäisi luovuttaa bookkaajan hommat jollekin Sibiksen managerilinjalta tai S-ryhmän trainee-ohjelmasta valmistuneelle ja lukittautua yliopistolle tohtorinhattu päässään. Ida pitää tileistä niin hyvää huolta, että jossain näkee rahastonhoitaja nälkää takiamme. Marko on herra siunaa hoitoalalla, kaverille pitäisi antaa lähestymiskielto koko musiikkibisnekseen! Yhdistystoiminta ei kerta kaikkiaan sovi maailmaan, jossa kaikki pitää jättää erikoistuneille ammattilaisille.

Tutkintoja ei kuitenkaan voi pitää ammattitaidon synonyyminä. Lahjakkuus ei papereita kysele, joten monelle harrastuksesta tulee vähitellen ammatti, ehkä kovapalkkainenkin sellainen. Enkä ole kuullut Puusalta perusteluja, miksi juuri hänen leipäpuunsa, valokuvaaminen, olisi yksinäinen suojeltava saareke muiden ammattien keskellä. Amatöörit haastavat ammattilaiset joka puolella kirjoittamisen, musiikin ja koodaamisen saralla, tahdoimme sitä tai emme. Lupaako Puusa vuorostaan, etteivät hänen suojattinsa koskaan astu toimittajien tai taittajien tontille, jos töihin haetaan moniosaajaa? Eikä hän itse tilaa öljynvaihtoa käteväksi havaitulta sukulaismieheltä, vaan ajaa kiltisti ylihintaiseen merkkihuoltoon?