Tunnustaudun suureksi Kummeli-faniksi. En ehtinyt mukaan ihan ensimmäisiin jaksoihin (joissa huumori tietenkin on tosifanien mielestä aidoimmillaan), mutta yläasteikäisenä Kummeli-ilta oli viikon odotetuin hetki. Ulvoimme isän kanssa naurusta äidin ihmetellessä meininkiä sivummalla. Seuraavana päivänä sketsejä kerrattiin ja imitoitiin tauotta välitunneilla ja opetuksenkin kustannuksella.

Kummelissa ihastutti ennen kaikkea äijien loputon kyky luoda hauskoja hahmoja. Varsinkin Heikki Silvennoinen ja Timo Kahilainen ovat amatööritaustaisiksi näyttelijöiksi niin loistavia ilveilijöitä, että korneihin pukuihin ja peruukkeihin ei kiinnittänyt mitään huomiota. Etenkin Silvennoinen saa halutessaan yleisön ulvomaan naurusta pitämällä kasvonsa vain peruslukemilla. Samaa kykyä on uudemmista koomikoista varsinkin Ville Myllyrinteellä.

[youtube]AKc1Hjjz1Ys[/youtube]

Muistakaapa videon opetus kun lähdette tänään tuopille, höpönassut!

Toisin kuin esimerkiksi Pulttiboisissa, Kummelin sketsit olivat sopivan lyhyitä, ja pitemmät oli katkottu sopiviksi suupaloiksi jakson varrelle. Tekijöiden musikaalisuus tuotti Samba Rumba Buenon ja Marttyyrin kaltaisia rallatuksia, jotka moni osaa vielä tänäkin päivänä ulkoa. Efektimies, Martti Mielikäinen, Puukon veljekset, Ytte ja Mosse… hahmot ovat tietysti parhaimmillaan videolla, mutta joku on viitsinyt kerätä Wikipediaan niin kattavan listan Kummeli-hahmoista, että se ansaitsee vilkaisunne.

Viime vuosina Kummelit ovat kunnostautuneet lähinnä mainoshahmoina, mikä on alkanut nyt tympimään allekirjoittanutta. Silvennoisen esittämä veistomaikka on nähty Gigantin mainoksissa jo monena jouluna. Kummeli Jackpotissa hoettiin saman firman – joka sattui olemaan leffan pääsponsori – nimeä niin väkinäisesti, että asiasta nousi ihan oikeutetusti mediakohu. Sittemmin herrat ovat mainostaneet ainakin leffaansa Hesburgerin kääreissä sekä koirien matolääkettä ja Motonettiä radiossa. Viimeisimpänä Matti Näsä yllyttää radiokampanjassa kuulijoita vaihtamaan Toiota Mark Kakkosen johonkin Rinta-Joupin kulkupeliin.

Ei mainosduuneissa lähtökohtaisesti mitään pahaa ole. Muusikotkin tekevät ihan syyttä jingle- ja tekstityskeikkoja matalalla profiililla, vaikka voisivat hyvin lisätä ne ansioluetteloonsa ammattitaidon osoituksena. (Tosin Chyde tuskin pitää Pizzaperjantai-räppiä uransa huippusaavutuksena, hihi) Jos hauskat äänet ja dialogit ovat Kummeli-ryhmän erikoisalaa, joilla asuntolainan lyhennykset maksetaan, hittoako minä tässä valitan?

No ehkä sitä, että ”koko kansan” Kummeli-hahmojen myyminen mainoksiin himmentää jo vanhaan sarjaan liittyviä muistoja. Ehkä sitä, että tuotesijoittelu on tarkka taitolaji, jossa suomalaiset yleensä epäonnistuvat surkeasti. Ehkä sitä, että pelkät peruukit ja paksut rillit eivät naurata, jos pilke silmäkulmassa on kadonnut. Kun Silvennoisen tuttua hörönaurua kuuntelee tarkemmin, siitä löytää uuden sävyn: se on luovuutensa menettäneen miehen hermostunut nauru.