Yksi luku vaasalaisessa musiikkikentässä on päättynyt, kun Club 25 on nyt lopullisesti kiinni. Pelastusarmeijan vanha kirkko remontoitiin keikkakäyttöön vuonna 1990 ja se ehti rokkiklubin lisäksi toimia myös mm. nuorisokahvilana, discona, leffateatterina ja monenlaisten teatteriesitysten pitopaikkana.

Volumen talkooväki kävi siivoamassa Welmun toimiston vanhat romppeet ja uusi omistaja Folkhälsan aloittaa ilmeisesti talon remontoimisen pikapuoliin. Samalla tuli räiskittyä muutama kuva tyhjentyvästä talosta:

Clubin ulko-oveen on kiinnitetty pahvi, johon kuka tahansa voi nyt käydä kirjoittamassa muistonsa ja jäähyväisensä paikalle.

Keskustelusta kävi hyvin ilmi, kuinka paljon bookkaajalta vaaditaan kotipaikkatuntemusta. Ikäjakauma, viikonpäivä, soittoaika, lipun hinta ja tietysti ohjelmisto muodostavat yhtälön, joita ei Helsingistä käsin etätöinä ratkaista. Ei riitä että osaa lukea albumilistaa ja poimii bestsellerit sieltä, pitää tiedostaa oman klubinsa asema kaupungin muihin menomestoihin nähden. Lisäksi genret ovat pirstoutuneet niin pieniksi palasiksi, että ei voi bookata Cheekiä ja luottaa kaupungin kaikkien räppäreiden saapuvan paikalle. Pesunkestäväksi hevariksi kuvittelemani Kuopion Henry’s Pubin Hannu Voutilainenkin rupatteli räpistä vakuuttavasti kuin vanha tekijä.

Rahasta puhuttaessa keskustelu tarrasi bändien kasvaneisiin tuotantokustannuksiin. Löysin blogin arkistoista omankin mielipiteen asiasta. Nykyisin monet keskisuuret bändit kiertävät näyttävällä bussilla ja isolla seurueella, vaikka liksa on vasta äskettäin kohonnut bensakuluista konkreettisiksi euroiksi. Keikkamyyjä Kari Pössi paljasti moneen otteeseen kysyneensä artistilta, “haluatko varmasti tuhlata kaikki rahasi tähän?” Jokainen bändi haluaa tarjota näyttävän shown, se on selvä, mutta yhden hengen hotellihuoneet, ylimääräiset teknikot ja satojen eurojen takahuonetarjoilut ovat silkkaa tuhlausta. Raati epäili, että juuri nämä mukana roikkuvat roudarit ovat vastuussa bäkkärin kymmenien alkoholiannosten tuhoamisesta.

Kukaan ryhmästä ei odotellut tulevaisuutta ranteet auki, mutta huolenaiheitakin löytyi. Helsingissä on selviä merkkejä ylitarjonnasta (Milla Palovaara oli laskenut eräällekin viikonloppuillalle 28 keikkaa). Kuopiossa puolestaan oltiin huolissaan, miten paikallisten kellaribändien ja valtakunnallisten starojen välimaastoon jäävien bändien liput käyvät kaupaksi. Kaikkialla joudutaan kilpailemaan yleisön ajasta kotisohvan kanssa: ravintoloiden määräykset sen kun kiristyvät, mutta Virosta saa halpaa brenkkua niin paljon kuin jaksaa kantaa. Oltiin myös huolissaan siitä, että moni nuori saa ensimmäiset kunnon keikkakokemuksensa vasta 18 täytettyään.

Keskustelu eteni hyvin käytännönläheisesti ja tarjosi volumelaisillekin pointteja, joihin kiinnittää huomiota klubi-iltoja järjestettäessä. Muutama parannusehdotus lähtee myös ravintoloitsijoiden suuntaan. Paneeli oli yksimielinen siitä että “jengi haluu bailaa”, joskus jopa bändistä huolimatta mutta useimmiten onneksi bändin kanssa.

Tapahtuman kahdesta pääpuhujasta Simon Frith ehti estradille torstaina autokuntamme majaillessa vielä Vaasassa, mutta perjantaina esiintynyt Lee Marshall kuunneltiin hyvin tarkasti. Bristolin yliopistossa luennoiva Marshall kertoi 360 asteen artistisopimuksista eli 360-mallista, joka tuli tunnetuksi viitisen vuotta sitten mm. Madonnan ja U2:n miljoonasopimusten tultua julki. Tohtorismiehen luento oli selkokielistä ja miellyttävää seurattavaa.

Pähkinänkuoressa 360° tarkoittaa sitä, että levy-yhtiöllä on näppinsä pelissä lähes kaikessa artistiin liittyvässä liiketoiminnassa: levytetyssä musiikissa, kustantamisessa, oheistuotteissa ja keikoissa. Yhtiöille 360-sopimuksista on tullut houkuttelevia, koska samaan aikaan kun fyysisten äänitteiden myynti on romahtanut, artistien ympärillä pyörii muuta rahaksi muutettavaa pöhinää, kuten sponsorisopimuksia, valtavia kiertueita ja fanituotteita. Tavallaan levy-yhtiöt ovatkin mielestäni oikeutettuja siivuun tästä kaikesta, sillä ilman levyjä ei syntyisi tähtiäkään. Kuinka paksu siivu on, se onkin jo toinen juttu.

Levy-yhtiöistä musiikkiyhtiöiksi itsensä uudelleennimenneet lafkat suostuttelevat artisteja pitkiin, jopa kymmenvuotisiin sopimuksiin rahakkailla allekirjoitusbonuksilla ja lupauksilla uraa kehittävistä lisäpalveluista. Kolmen suuren, Warnerin, EMI:n ja Sonyn, rinnalle Marshall nosti Live Nationin, joka on ohjelmatoimistoja, lippupalveluja ja muita toimijoita ostamalla kasvanut perinteisten levy-yhtiöjättien haastajaksi. Ruotsissa Live Nationin valta-asema on ehtinyt herättää jo soraääniä. Seinäjoella Marshallin Live Nation -osuutta kuunneltiin varmasti korvat höröllään, sillä yhtiö on tulossa Selmun partneriksi Provinssirockia järjestämään.

Ei tarvinnut edes kurkistaa rivien väliin huomatakseen, että Marshall näkee 360:ssa enemmän riskejä kuin mahdollisuuksia. Hän epäili yhtiöiden liioitelleen levymyynnin kriisiä houkutellakseen artisteja 360-sopimuksiin ja kyseenalaisti niiden kyvyt uusien palvelujen saralla. Jos yhtiö X:n strategia on pitkään perustunut CD-levyjen painatukseen ja jakeluun, mikä tekisi siitä yhdessä yössä konserttitoiminnan erikoisosaajan? Marshall myös muistutti, että Live Nationin tapaiset yhtiöt eivät ole kiinnostuneet uusien kykyjen pitkäjänteisestä kehittämisestä, vaan signaavat varmoja ja valmiita paketteja. Matka debyyttisinkun julkaisusta ensimmäiseen isoon kiertueeseen on hänen mukaansa lyhentynyt 2-5 vuodesta muutamaan kuukauteen.

Marshallin esitys pohjautui ymmärrettävästi UK & USA -markkinoiden tilanteeseen. Häntä olisi varmasti kiinnostanut tieto siitä, että Suomessa näkyvintä 360-toimintaa harrastaa ehkä hieman yllättäen indiestaroja imuroinut Fullsteam Records. Fullsteamin edustamien bändien levyt, keikat ja rätit löytyvät näppärästi yhdestä osoitteesta, mutta ainakaan minun korviini ei ole kantautunut valituksia siitä, että musiikin taiteelliset arvot olisivat Kyyrön pajassa jääneet rahanteon jalkoihin. Joka tapauksessa on vielä aikaista arvioida, osoittautuuko 360-malli elinkelpoiseksi. Jos isot musiikkijätit eivät saa edes omiaan pois miljoonasopimuksistaan, tilalle tulee jotain ihan uutta. Tai ihan vanhaa.

Meidänkin talouteemme postitetaan tuo saksalainen syntiin yllyttävä kuvasto, ja välillä ajatukset alkavat kiitämään sitä selatessa. “Mitä jos ostaisi tämän hetken tykeimmän Mac Pron ja laittaisi sille kaveriksi tuon äänikortin. Sitten kunnon mikseri, joku noista nelinumeroisista konkkamikeistä ja sekalaisia midi-kapistuksia sisäänsoittamista varten. Levaritkin olisi kiva omistaa dj-taitojen ylläpitämiseksi. Ja koko roska pitää tietenkin ajaa ulos kunnon monitoreista, vaikka noista Geneleceistä.” Kamarunkkari uskoo ja toivoo, että kunhan puitteet ovat kunnossa, inspiraatio tulee kuin itsestään. Parhaat laitteet = parhaat biisit.

Todellisuudessa tekniikan huima kehitys on tekemässä monista musiikkilaitteista tarpeettomia. Ammattitason lopputulos riippuu yhä vähemmän käytetystä raudasta, kun yksi läppäri korvaa tonnikaupalla vahvistimia ja efektilaitteita (ensimmäinen tähän lauseeseen tarttuva kommentoija on kamarunkkari!). Laitearsenaalin koon sijasta tärkeää on hallita valitsemansa laitteisto hyvin. Hyvänä esimerkkinä käy tässä blogissa useasti mainittu Tamminen, joka kävi juuri aamutelkkarissa kertomassa “taidelomastaan”, eri puolille maailmaa johtavista biisinkirjoitusmatkoista. Olen nähnyt Mikon mukanaan kuljettaman laitteiston, joka on laajuudeltaan lähes “laukussa leipää ja piimää vaan” -tasoa. Läppäri, äänikortti, kuulokkeet ja pari piuhaa. Hänen kotistudionsakin laitevalikoima vain kutistuu sitä mukaa kun ammattitaito kasvaa. Mutta biiseille on kysyntää ja ne soivat tälläkin hetkellä niin Koreassa, Kreikassa, Saksassa kuin Suomessakin.

Spektrin toisessa päässä Höglundin ziljonääriveljekset ovat puolestaan rakentaneet Raippaluotoon studion, jonka kohdalla kulunut termi “maailmanluokan puitteet” ei ole sarkasmia tai liioittelua. Pelkkä tarkkaamo on ison yksiön kokoinen, äänitystilaan mahtuu orkesteri ja kaikki materiaalit ovat niin viimeisen päälle kuin mahdollista.

Kumpiko sitten voittaa studiomaailman pudotuspelin, autotalli vai lasipalatsi? Koska pyrin nykyisin välttämään romppeen hankkimista ja bändimme USP:kin pohjautuu omakustanteisiin, sympatiani ovat hienokseltaan autotallin puolella. Isoja studioitakin tarvitaan, mutta niiden on tarjottava jotain ainutlaatuista joko puitteiltaan tai fiilikseltään. Toimivista esimerkeistä käyköön Hollolan Petrax, jossa passataan kuulemma kuin mummolassa, tai Lontoon Abbey Road, jonka tarunhohtoiseen miljööseen näyttää löytyvän pyhiinvaeltajia ihan Vaasasta asti.

Häviäjien uskon löytyvän maailmanluokan studioiden ja kustannustehokkaiden kotipajojen välistä, maakuntatasolta. Räppipiireistä olen kuullut paristakin paikasta, jotka on rakennettu ensisijaisesti omistajansa orastavaa uraa varten. Kun seiniä on pystytetty useiden kuukausien ja tuhansien eurojen edestä, mutta hittisuoni ei lähdekään sykkimään, vajaakäytölle jäänyt paja koitetaan saada poikimaan edes jotain myymällä studioaikaa ulkopuolisille. Joskus tee se itse -asenteesta voi olla haittaakin: jos yrittää hallita koko tuotantoprosessin riimien kirjoittamisesta miksaukseen ja seinien nikkaroinnista valmiin musiikin jakeluun, ei todennäköisesti ehdi tulla millään sektorilla erinomaiseksi.

Loppukaneetiksi käy video Foo Fightersin tuoreista kuulumisista. Maailmanluokan stadionrokkia veivaava bändi on jättänyt oman studionsa kylmilleen ja äänittänyt uusimman albuminsa Dave Grohlin autotallissa lasten kolmipyörien ja sekalaisen romun seassa. Saapa nähdä tuleeko sieltä timanttinen paluu perusasioiden äärelle vai uusi St. Anger.

Sivuille upottaminen ei onnistunut, katso Daven video tästä linkistä.

Palataan kuitenkin autosta tähän hetkeen. Työviikko on ohi, vuoden eka Volume Live alkaa tuota pikaa ja lasissa porisee kahdeksan euron valkoviini. Kun laitan napit korville ja alan käymään lempimusiikkiani läpi, jostain kumman syystä haluan kavereidenkin kuulevan samat biisit. Tekniikasta huolimatta musiikin kuuntelu on sosiaalinen tapahtuma.

Etkoilla (karmea termi, tiedän) jokainen haluaa vuorotellen käydä laittamassa lempibiisinsä soimaan. Jos etkoja ei ole, biisit kuunnellaan yksin kotona ja linkitetään Facebookiin. Olen alkanut kutsua tätä ilmiötä YouTube-nousuiksi. Kun tutulta tai puolitutulta alkaa perjantai- tai lauantai-iltana puskemaan musiikkivideoita sarjatulella Facebookiin, tiedän tasan tarkkaan mitä siellä kaapelin toisessa päässä tapahtuu. Ja nyt tiedät sinäkin – kaveri on YouTube-nousuissa. Ystäväni Pekka tunnistaa omat nousuni niin tarkasti, että soittaa yleensä vartin sisällä kysyäkseen, missä tänään riipaistaan.

Normaalisti tässä vaiheessa kuulokkeissani pauhaisi ysäriräppi – Gang Starr, one of the best yet, tiedäthän – mutta koska olen menossa poppikeikalle, laitetaan tulemaan hieman kitaravoittoisempaa tavaraa.

PS. Spotifyä jaksaisin kehua vaikka maailman tappiin. Aikaisemmin pidin aivan naurettavana ideana maksaa musiikista kuukausimaksua, mutta Spotify muutti kaiken. Premiumin ja iPhone-sovelluksen yhdistelmä on tehnyt vierailut Merirosvolahdelle täysin tarpeettomaksi, koska laillinen vaihtoehto on kerrankin parempi. Uusimmassa Teostory-lehdessä (4/2010, sivu 24) on hemmetin hyvä juttu Spotifystä. Yleensä kyseisen lehden jutut ovat vaivaannuttavan yksipuolista aivopesua jopa sellaiselle, joka on muutaman kerran ollut tekijänoikeuskorvauksissa saamapuolella, mutta nyt Jani Jalonen kertoo Spotifyn rahapuolesta todella fiksusti. Lue!

1. Kerro tarina

Uusia bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan, joten se tavallinen tarina bändikämpällä tavanneista kaveruksista ei kannattele kovin pitkälle. Markkinointitermein sinun pitää löytää oma USP:si eli Unique Selling Point. Tarinan ei tarvitse olla Frodo ja sormus -tasoa, kunhan siinä on jokin huomion herättävä koukku. Vapaapudotuksen syntytarinaksi riitti se, että järjestimme Domissa sunnuntaiklubia, jossa räppäsimme freestyleä ja erilaisia huumoripitoisia pläjäyksiä. The Conquistadorsin tapauksessa naamiot olivat tarina – vaikka muusikot olisivat ehkä jälkikäteen toivoneet toisin. Sturm Und Drangin jätkät olivat nuoria ja soittivat ikäisilleen epätyypillistä musiikkia. Thunderbaumin jannut lupaavat tuovansa taloon hikisen rokki-idioottien sirkuksen – ja pitävät lupauksensa. Ja niin edelleen.

2. Kokoa tietopaketti

Edellämainitun tarinan sujuvuutta häiritsee, jos se on täynnä pitkäpiimäisiä luetteloja. Kotipaikka, jäsenten nimet ja tuotanto ovat kaikki toimittajalle hyödyllisiä tietoja, mutta ne kannattaa sijoittaa omaan infolaatikkoonsa.

Väärin: “Bändi perustettiin Vaasassa vuonna 2000 ja se on julkaissut demon “Sejase” ja EP:n “Toka”. Bändiin kuuluu basisti Jarkko, kitaristi…”
Oikein: • Perustettu 2007
• Kotipaikka Lahti
• Jäsenet Saergh (kitara), Blaerah (rummut), Seppo (basso)
• Tyyli: perkeleen synkkä bläkkis
• Diskografia…

3. Kirjoita kolmannessa persoonassa

Tiedote on helpompi jalostaa artikkeliksi, kun artistista kerrotaan jo valmiiksi kolmannessa persoonassa. Haastatteluissa voit sitten aloittaa jokaisen lauseen MINÄMINÄ-muodossa.

Väärin: “Meitsit soittaa svedudödistä”
Oikein: “Salmon of Painin tyyli on melodinen death metal”

4. Älä hio särmiä pois

Ittensä kehuminen on vaikeaa kaikille paitsi pohjalaisille, ja asiallinen ote saattaa tehdä tiedotteen liiankin sliipatuksi. Aivan kuten tarinoitakin, toimittajat rakastavat lausuntoja jotka sekoittavat hieman pakkaa. Laita värikkäät kommentit lainausmerkkeihin ja bändin jäsenten suuhun, siten saat asialliset faktat ja mehukkaat läpät sopimaan samalle paperille.

Väärin: “Tavoitteenamme on tuottaa audiovisuaalisia elämyksiä”
Oikein: “Rubikista tulee suurempi kuin Radiohead” – Juha Kyyrö

5. Mainitse merkkipaalut

Bändikilpailut, listasijoitukset, tunnustuspalkinnot, keikat ulkomailla, levytyssopimukset – kaikki nämä viestittävät siitä, että bändi pyrkii tosissaan eteenpäin. Pelkällä blogihypelläkin on Suomessa päästy Rumban kanteen! Sitä mukaa kun meriittejä kertyy, voit tiputella vähäpätöisempiä pois listalta.

Oikein: “Uusi albumimme nousi Suomen virallisen albumilistan sijalle 12 julkaisuviikollaan.”

6. Linkitä lähteisiin

Ehkä teistä on jo kirjoitettu hyvä artikkeli tai levyarvostelu? Se osoittaisi sopuleiksikin haukutuille toimittajille, että toiset mediat ovat jo noteeranneet teidät. Linkkejä rohkeasti mukaan.

7. Esikuvat ovat hyväksi

Jollet soita pölynimuria tai laula kuvitteellisella kielellä, todennäköisesti bändilläsi ei ole esittää mitään ainutlaatuisia temppuja pop- ja rock-musiikin saralla. Ehkäpä sointukiertokin muistuttaa jotain jo aiemmin julkaistua? Niele ylpeytesi ja kerro, miltä tunnetuilta bändeiltä kuulostatte. Siten teet palveluksen myös yleisölle, joka puntaroi keikoillenne tuloa.

Väärin: “Kitaran, basson ja rumpujen trio muodostaa uniikin keitoksen”
Oikein: “Saattaa tuoda mieleen Apulannan ja Sweatmasterin”

8. Sido tiedote aikaan

Miksi olet lähettämässä tiedotetta juuri nyt? Onko levytyssopimus solmittu vai pukkaako keikkaa? Jos mitään syytä ei tule mieleen, mieti onko ajankohta ylipäätään hyvä. Liian aikaisin tehdystä jutusta tulee todennäköisesti laihanpuoleinen, ja samalla joudutte karenssiajalle kyseisessä mediassa.

Väärin: “Miksu toi timanttisen riffin bändikämpälle, nyt lähti iso pyörä pyörimään”
Oikein: “Debyyttialbumi julkaistaan joulukuussa, kiertueen eka keikka El Gringossa 17.12.”

9. Tunne sähköpostietiketti

Nimeä liitteet järkevästi ja laita isot tiedostot nettiin, esim. Dropboxiin, ladattaviksi mieluummin kuin toimittajien sähköpostilaatikoita tukkimaan. Älä luota edes siihen, että liitteet löytävät perille ja ne avataan, vaan sijoita tärkein asiasi myös sähköpostin tekstiin. Allekirjoitukseksi yhteyshenkilön nimi, puhelin, mahd. Skype ja sähköpostiosoite.

Väärin: “12 liitettä, viestin koko 6 MB. Asiakirja 1.doc, Asiakirja 2.doc…”
Oikein: “Pitempi biografia PDF-liitetiedostona. Pressikuvat löytyvät osoitteesta…”

10. Soita perään, jos vastausta ei kuulu

Tämä on taiteelliselle sielulle epämieluisa, mutta silti koko julkisuusprojektin tärkein vaihe. Sähköposti on helppo sivuuttaa, mutta henkilökohtainen yhteydenotto ei. Puhelun aikana voit lämmittää toimittajaa lisää tai ainakin kinuta lupauksen myöhemmin tapahtuvasta juttutuokiosta. Malta kuitenkin muutama päivä, sillä mikään puhelu ei ärsytä yhtä paljon kuin sanoilla “Moi lähetin sulle kaks minuuttia sitten sähköpostin…” alkava.

PS. Jos tästä oli apua, lue myös kirjoitukseni 10 syytä, miksei MySpace riitä bändin kotisivuksi

“Yö ja Disco Ensemble kilpailevat yleisöstä
Vaasan yöelämää vilkastuttaa perjantaina Yö-yhtyeen keikka. Samaan aikaan esiintyy Disco Ensemble toisaalla kaupungissa. Osaavat näköjään muutkin kuin urheilutapahtumien järjestäjät hoidella hommat päällekkäin.”

Ensireaktiona tekisi mieli vastata nälvimiseen samalla mitalla ja kyseenalaistaa lehden tietämys musiikista. Bändeillä ei porilaisjuuristaan huolimatta ole juuri mitään yhteistä – toinen on suomirockin pönäkkä komeetta ja toinen takkutukkaisen altsunuorison sankari. Rakkaus on lumivalkoinen ja Black Euro tuskin soivat missään kotibileissä peräkkäin.

Tarkemmin ajateltuna kritiikki on kuitenkin ihan oikeutettua. Vuodet Cityn paikallistoimittajana ovat antaneet aitiopaikan vaasalaisen tapahtumajärjestämisen tasoon. Suurimmat puutteet siinä ovat mielestäni aina olleet:

1. Tiedotus – joko sitä on liian vähän tai se alkaa liian myöhään
2. Nettisivut päivittyvät kerran kahdessa vuodessa, kun mainostoimistolle on maksettu fyffeä faceliftistä
3. Olematon tiedonkulku tapahtumajärjestäjien välillä

Vuonna 2010 tiedotuksen taso vaihtelee laidasta laitaan, mutta hienosti hoidettuja caseja näkee koko ajan enemmän – esimerkkeinä vaikkapa Botnia Punishment ja Rocklandian lanseeraus. Kakkoskohta paranee, kun sivustoja rakennetaan entistä enemmän CMS:ien päälle ja Facebookissa tapahtumauutisen julkaisu on vain parin klikkauksen päässä. Mutta keskinäiseen tiedonkulkuun en kyllä keksi ihmelääkettä.

Kuvitellaanpa, että vaasalaisilla tapahtumanjärjestäjillä olisi yhteinen postituslista tai foorumi, jolla he voisivat keskustella tulevista illoista luottamuksellisesti. Käytettäisiinkö sitä väärin? Yksi bluffaisi järjestävänsä maailmanluokan bändin syys–lokakuussa joka lauantai ja korvamerkitsisi näin parhaat päivämäärät itselleen. Toinen katsoisi pahimman kilpailijansa bookkaukset ja lähtisi iskemään suoraan kapuloita rattaisiin. Kolmas lukisi edelleen sähköpostinsa kerran kuukaudessa ja lähettäisi listalle korkeintaan hassun kiertoviestin. Ja kaikesta huolimatta päällekkäisyyksiä tulisi, sillä isojen bändien keikkakalenteri ei ole mikään toivomuskaivo vaan logistisesti hyvin pitkälle mietitty produktio.

Musiikkia vakavasti seuraavat osaavat kyllä valita puolensa Yön ja Disco Ensemblen välillä, mutta illan baarivalintaan vaikuttaa moni muukin seikka. Minne tyttö- tai poikaystävä haluaa? Saako sieltä iskettyä tytön tai pojan? Paljonko liput maksavat? Missä on varmasti paljon porukkaa? Ei kai siellä ole liikaa porukkaa? Kadunmiehen ajatuksia on vaikea lukea, kun on itse liian syvällä järjestelyjen kiemuroissa. Ja sen takia Disco Ensemble ja Yö samana iltana ON hiukka huono juttu tämän kokoisessa kaupungissa.

Jospa koitetaan kääntää tämä voitoksi: perjantaina kaikki ovat ulkona Vaasassa! Aivan varppina! POPRP! Meillä on luvassa tämmöttistä:

Pet Shop Boys – Being Boring (1990)

Nada Surf – Always Love (2005)

Everything But The Girl – Missing (1994)

Black Star – Respiration (1998)

Jimmy Eat World – Sweetness (2001)

Haaste: Mitkä sun omat on?

Paleface – Helsinki-Shangri-La

Paleface on ollut viime viikkoina kysytty vieras aamutelkkarin sohvilla. Hokema nykyajan protestilauluista on mennyt mediassa läpi yhtä hyvin kuin Mariskan lanseeraama asenneiskelmä, mutta Palefacella tuntuu olevan enemmän katetta lupaukselleen. Levystä noussut pöhinä on vaarassa mennä jo ylihypetyksen puolelle, mutta eihän se tee albumista huonompaa eikä parempaa. Harmi että vuoden ehdoton crossover-levy ei taida saavuttaa maagista listaykkösen paikkaa, mutta tokkopa Karria kakkostilakaan harmittaa.

Helsinki – Shangri-La Spotifyssa

Chromeo – Business Casual

Elektrofunkin Majakka ja Perävaunu ovat pukanneet kolmannen pitkäsoittonsa ulos. Aikaisemmista Chromeoista on todettava, että pidän bändin konseptista enemmän kuin itse biiseistä. Diskojympytys tekee kunniaa 80-luvun esikuvilleen ja bändiltä löytyy pilkettä silmäkulmasta, mutta biisimateriaali on ollut aika tasapaksua.

Business Casual Spotifyssa

John Legend & The Roots – Wake Up!

Silläkin uhalla että sorrun entisaikojen mytologisointiin, olen sitä mieltä että The Roots oli parhaimmillaan vuonna 1996. 2000-luvun levyissä ei ole mitään silmiinpistävää vikaa – paitsi se että mikään ei pistä silmään. Radiohitti The Seediä lukuun ottamatta levyiltä ei ole tarttunut mitään tulevaa klassikkoa mieleen. Nyt mukana on kultakurkku John Legend ja ensivaikutelma on todella positiivinen. Sanoitukset lipsahtaa ajoittain “heal the world and free Willy” -osaston gospeliksi, mutta niin kauan kun pohjissa on näin paljon tyyliä, se ei häiritse kuuntelua. (lisäys: biisit ovatkin kaikki covereita, ilmankos ovat hitikkäitä. Itse tunnistin vain muutaman)

Wake Up! Spotifyssa

Professor Green – Alive Till I’m Dead

Kun olimme toukokuussa Riikassa, hotellissa näkyi MTV:stä sellainen versio jossa soitetaan vielä musiikkivideoita. Kanavalta tuli vähän väliä Professor Greenin vanhaa INXSiä sämpläävä Need You Tonight, ja pakkotoistosta huolimatta – tai sen ansiosta – jotenkin tykästyin biisiin. Kakkossinkku on yksi monista Just Be Good To Me -kierrätyksistä, mutta ei tämä mikään coverlevy ole. Moneen kertaan olemme kavereiden kanssa ihmetelleet, kuinka brittien hip hop on kaikkine grime- ja jungle-sivujuonteineen niin kaukana muiden maiden linjasta. Ei mysteeri tätäkään kuuntelemalla selviä.

Alive Till I’m Dead Spotifyssa

Timi Lexikon – Vähät valitan

Reivaa-ensisinkun perusteella en olisi uskonut, että me tullaan tämän albumin kanssa juttuun. Kannatti kerrankin kyseenalaistaa ennakkoluulot. Timi väläyttelee mielellään räppärintaitojaan, mutta esitys ei lipsahda teknisen suorittamisen puolelle, ja tuotannossa löytyy tarpeeksi variaatioita. Rauhallisemman puolen kruunaa Jonivelin kanssa tehty Seinät, joka nousee allekirjoittaneella henkilökohtaiseen Top 5:een vuoden suomirapbiiseissä. Viiteen virkkeeseen ei mahdu kaikki, joten kannattaa lukea myös Tuoreet Platat -arvostelu kuunteluevääksi.

Vähät valitan Spotifyssa

Paketti näyttää hämmentävän valmiilta. Kotisivut ovat pystyssä kolmella kielellä, bändejä on bookattu lähemmäs kymmenen ja jopa soittoajatkin on hahmoteltu. Yleensä festarit alkavat heräillä tiedotusrintamalla vasta hiihtolomien jälkeen, ja silloinkin infoa tihkuu bändi kerrallaan mahdollisimman epämääräisesti. Rocklandiasta voi jokainen tehdä johtopäätökset kertaheitolla.

Wasalandia on piristävä veto tapahtumapaikaksi. Miksi surkutella lumenkaatopaikan tylsää maisemaa, jos rakennetut puitteet löytyvät kivenheiton päästä? Jokainen esim. Kööpenhaminan Tivolissa tai Tukholman Gröna Lundissa käynyt on varmasti pannut merkille, että konsertit sopivat hyvin huvipuistomaailmaan. Pitkään alueella viihtyvä jättää väkisinkin myös rahaa jälkeensä. Nykyisin Wasalandian pääsymaksu on niin korkea, että se karsii aika tehokkaasti muut kuin leikki-ikäisten omistajat pois.

Kuvassa Rocklandian esiintyjistä Rock Fuel.

Sitten ohjelmaan. En ymmärrä kuinka tuntemattomat suomalais- ja ruotsalaisbändit toimisivat täällä paremmin kuin tunnetut suomalaiset, joilla Rockperry ajoi kiville. Vasabladetin uutisen kommenteissa nopeimmat valittelevat samaa asiaa, joten eivät nuo corrodedit ja devanit näytä olevan tuttua kauraa ruotsinkielisillekään. Lipun hinta näkyy olevan Perrystä tuttu kolmekymppiä, mutta Wasalandian yleisökapasiteetin on pakko olla tuhansia kävijöitä pienempi. Noh, ehkä järjestäjillä on vielä joku iso kala kiikarissa.

Rocklandia astuu ehkä hieman Rock’n Roll Circuksen varpaille, sillä tiedotteen mukaan tapahtumassa nähdään bändien lisäksi tanssia, musiikkiteatteria ja akrobaatteja. Bändien suhteen päällekkäisyyttä tuskin tulee, sillä sirkus nojaa vahvasti suomirockiin. Varsinainen kamppailu nähtänee akselilla kaupunki vs. kesämökki, sillä vaasalaisten pako kesäksi saaristoon ei ole pelkkä myytti. Mielenkiintoista nähdä, miten tapahtumat lähtevät tästä aktivoimaan kansaa. Ainakin Rocklandia aikoo järjestää pitkän sarjan lämppärikeikkoja Royalissa, joten eiköhän festarin nimi ole kesään mennessä tullut tutuksi.