Väärin. Kun nuori musiikkifriikki toteaa, ettei hänestä tullutkaan rock-kuvaajaa tai keikka-arvostelijaa, kaikki hänen tuottamansa sisältö katoaa Blogspotista tai Flickristä parilla klikkauksella. Tai kun aikakauslehti uudistaa kotisivunsa, vanhaa sisältöä ei vaivauduta siirtämään uuteen järjestelmään. Kuolleisiin linkkeihin ja puuttuviin kuviin törmää heti yrittäessään etsiä jotakin yli viisi vuotta sitten tapahtunutta juttua.

Netin pettäessä paperille painettu sana säilyy paremmin. Arkistot ovat hyvässä tallessa ja monet lehdet jopa julkaisevat säännöllisesti poimintoja vanhoista artikkeleista. Esimerkiksi kotoisessa Vaasan Ikkunassa on monesti kiinnostavaa 20 vuoden takaista asiaa. Ja sitten on tietysti kirjat. Onneksi muistelmia julkaistaan muiltakin kuin merkkihenkilöiltä, sillä muuten lähi- ja paikallishistoriaa katoaisi ihmisten reistailevan muistin mukana. Maakunta-arkistossa en ole koskaan käynyt, mutta suosittelenpa tässä muutamaa kirjastosta löytynyttä “historiallista” julkaisua:

Sven-Erik Klinkmann: Från Wantons till Wild Force

Hiljattain ilmestynyt 60-80-lukujen vaasarock-historiikki oli minulle hienoinen pettymys. 500-sivuinen järkäle olisi mielestäni kaivannut tiivistämistä – kirjoitustyyli hyppelee suoraan nauhurista puretusta jutustelusta hyvinkin analyyttiseen tekstiin ja välillä haaskataan sivuja vasta 2000-luvulla toimineeseen Gubbrockarnaan. Parasta antia ovat tarinat Wild Forcesta ja Ben Antellista, jotka molemmat ovat vaasalaisista musiikkipiireistä tuttuja nimiä, mutta joista on ollut niukasti tietoa saatavilla. Ja tietysti kirjaa selaillessa on hauska kuvitella, miltä kaupunkikuva on näyttänyt 60-luvulla, kun ensimmäinen pitkätukkasukupolvi notkui Valion baarissa ja Rewellin sisäpihalla.

Ben Antell: There is a God in my garage (eka vaasalainen video Music Televisionilla)

Wild Force – S.O.P.H.I.A. (ohjaus Renny Harlin)

Antti Isokangas: City on sinun

Vuonna 2000 julkaistu kirja kertoo Radio Cityn ja City-lehden alkuvuosien kautta city- eli juppikulttuurin saapumisesta Suomeen. Jupeista on jäänyt mieleen lähinnä Miami Vice -pukeutumistyyli, isot matkapuhelimet ja koppava asenne, mutta osittain heidän hedonisminsa ansiosta mekin voimme pitää nyt kivaa kaupungin yössä ja klubeilla. Ivallinen sivuhuomautus: näin hyvistä taustatiedoista huolimatta Isokangas ei saanut rakennettua elinkelpoista kilpailijaa Citylle, vaikka pääsi pariinkin otteeseen sitä yrittämään Aktivistissa/Nöjesguidenissa. Hihi.

Sam Inkinen: Tekno – digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus

Nuori nero Inkinen on tainnut olla aika teknopäissään tätä kirjoittaessa, sillä teknomusiikin elämää suurempien filosofisten merkitysten ylistys meni allekirjoittaneelta täysin yli hilseen. Tamppausta se on, saatana. Tekno tuli Suomeen tietysti Helsingin kautta, mutta oli ilahduttavaa löytää kirjasta myös lyhyt Vaasa-osuus, jossa käytiin läpi teknokirkot ja reivit Rewellissä. Tiilikka, V-P, Eero ja monet muut tekijät mainitaan osiossa hyvin positiiviseen sävyyn.

Markku Halme: Rumba: 20 vuotta rockin takahuoneessa & Nisse M

Halmeen kirjoista ensimmäinen kertoo, kuinka anarkistista menoa Rumba-lehden alkuvuodet olivat. Palavasti lehdentekoon suhtautuneet tekijät luovivat rahavaikeuksien läpi ja väänsivät työtunteja laskematta lehden aina valmiiksi. Jälkimmäiseen kirjaan on puolestaan koottu juorutoimittaja Nisse M:n palstan parhaat palat, jotka saavat nykyartistit tuntumaan omaa brändiään vartioivilta tylsimyksiltä.

Basson/Possen arkistot

Basso-lehti on alkanut julkaisemaan edeltäjänsä Possen artistihaastatteluja sivuillaan. Aika kulkee varkain niin nopeasti, että vuonna 2002 tehtyjä Avaimen, Raimon ja Ässän sekä Memmy Possen haastatteluja lukee jo ikään kuin historiana, vaikka kaikki osalliset ovat vielä elossa ja vetreinä.

Mielenkiintoisinta lähihistoriaa kiikutti minulle kuitenkin puheenjohtajamme Marko. Toukokuussa 1990 julkaistu Welmu-lehti oli Vaasan elävän musiikin yhdistyksen julkaisema tabloidi, joka sisälsi mm. matkareportaasin yhdistyksen Roskilde-matkasta, bändiesittelyt Werstaan vuokralaisista sekä parhaan Welmu-historiikin, johon olen tähän mennessä törmännyt. Yhdistys oli tuohon aikaan voimansa tunnossa ja iloitsi omasta tuoreesta keikkapaikastaan, Club 25:stä. Minulla ei ole mitään havaintoa, ilmestyikö lehti säännöllisesti vai jäikö tämä kertarykäisyksi. Toinen Markon käsiinsä saama julkaisu on Risto Jalosen vuonna 1995 toimittama Länsirannikon rytmit, jonka parasta antia ovat paikallisten tekijöiden esittelyt. Vesi vaihtuu Klemetsön niemellä hyvin hitaasti, sillä nimet Kai Hahdosta Martin Kantolaan ja Radio Vaasasta “teknomies” Mikko Tammiseen pitäisi mainita myös nyt, jos opuksesta tehtäisiin vuoden 2010 päivitys.

Molemmat vaasalaiset julkaisut skannataan Volumen arkistoon, ja tulemme syksyn aikana tiputtelemaan parhaita paloja niistä näillä sivuilla. Muut tässä kirjoituksessa mainitut kirjat löytyvät Vaasan kaupunginkirjastosta.

Kun Facebookissa kiertävä linkki kertoi Robynin esiintyvän tänä iltana, päätin lähteä tsekkaamaan, mitä Flow Festival -lemppariesiintyjäni aikoo esittää nettiyleisölle. Samalla oli hyvä muutenkin vertailla virtuaalikeikan ja oikean festarin hyviä ja huonoja puolia.

Lippukassa näytti tältä ja lippu napsahti sähköpostiin aivan kuten Flowssakin. Kahden päivän Flow-lippu 84 eur, Robyn netissä 0 eur. 1–0 nettikeikan hyväksi.

Viltille löytyi mukava paikka, näkyvyys lavalle on hyvä eikä kukaan tallo tai töni: 2–0. Taustalla näkyvällä päälavalla näytettiin samaan aikaan 4D-dokkaria, joten meni kuulokehommiksi. Siksi Flow kaventaa lukemiksi 2–1.

Odottelevaa yleisöä. Vasemman reunan nappuloista saattoi esimerkiksi sytyttää sytkärin, antaa aplodit tai huutaa jotakin. Facebook-integraatiosta plussa nettikeikalle, mutta muuten Tasapeli.

Laitoin vähän biisitoivetta sisään. Tasapeli.

Iik, siellä se Robyn bändeineen on! Viekkuun ilmestynyt, lähetystä Helsingistä seuraava Coma valittelee, ettei kuule mitään. Itsellä ääni ja kuvanlaatu on paikka paikoin hyvä, mutta välillä lähetys jähmettyy 5–10 sekunniksi. Oikeilla festareilla harvoin näkee näin räikeitä tekniikkaongelmia. Flow tasoittaa 2–2.

Nälkä yllättää kesken keikan. EK on valmistanut tomaattikeittoa ja valkosipulissa pyöriteltyjä paahdettuja leipäpaloja, joita saa jonottamatta. Vähintään yhtä hienostunutta festarisafkaa kuin Flown sushit sun muut, joten nettikeikka johtoon 3–2. Mutta herran tähden, talosta ei löydy ainuttakaan olutta, enkä tajunnut salakuljettaakaan yhtään sisään! Flow karkumatkalle 3–5.

Keikka jatkuu, mutta jää encore-huuteluista huolimatta kolmen biisin mittaiseksi. Flowssa kuultiin kolme varttia hittejä. 3–6.

Keikan jälkeen yleisö pyrkii vessoille, joten odotukselta ei voi välttyä kummassakaan. Nettikeikan jono vetää kuitenkin paremmin. 4–6.

Nettikeikan saniteettitilat ovat melkoinen pettymys, joten Flow voittaa ansaitusti 4–7. Oikea festarielämys on siis vielä hitusen parempi kuin nettistreami.

Vertailun vuoksi: tältä se näytti viikko sitten Helsingin Suvilahdessa.

Otteluohjelma pakotti vaasalaiset reissuun jo aamuyöstä, sopivasti samaan aikaan kuin yökerhot väläyttävät valomerkin. Muutama pelaaja olikin käyttänyt tämän option hyväkseen, itse kömmin Club 25:n edustan pysäkille kotoa mutta ilman minuutinkaan yöunia. Aamuauringon sarastaessa Helsinki häämötti, pelipaikat oli jaettu ja taktiikasta sovittu.

Perillä Sonera Stadiumin edessä nähtiin futiksen kerman ja pohjasakan kummallinen kohtaaminen. Aki Riihilahti ja muu aamu-uninen HJK jolkotteli kahvikupit kourassa harjoituksiinsa juuri kun riehakas FC Volume kompuroi bussista omien urheilujuomiensa kanssa. Veikkaan Akin miettineen muutaman silmänräpäyksen ajan, huomaisiko kukaan jos vaihtaisi jengiä.

Puitteet Helsingissä olivat viimeisen päälle. Töölön bolliksen tekonurmet olivat oiva pelialusta ja palvelut pelasivat – mitä nyt joku naapurissa metelöinyt irkkuorkesteri välillä teki soundcheckiä kesken matsin. Myös pelaaminen Suomen ykkösstadionilla jäi varmasti monen amatöörifutarin muistoihin, vaikkei katsomo pullistellutkaan yleisöä. Jopa turnauspaitakin oli hienompi kuin miesmuistiin. Hyvä stadi!

Siihen loppuvatkin hyvät uutiset. Onnetar oli sijoittanut meidät todella pahaan alkulohkoon. Meitä selvin numeroin pyöritelleet Zoomi ja Poko sijoittuivat lopulta toiseksi ja neljänneksi, joten mitäpä tuota tappioita selittelemään. Oulun Nelivitonen oltaisiin hyvänä päivänä voitu voittaa, mutta mokomat tuikkasivat paikoista kaksi maalia ja puolustivat lopun aikaa tiiviisti. Kahdeksan parhaan joukkoon sijoittuminen jäi siis vain kaukaiseksi haaveeksi.

Turnauksen iltabileet järjestettiin Tavastialla, jossa Melrose paukutti rouheaa rockia. Monien kehuman Lauantaidiskon soittolista vaikutti oikein lupaavalta, mutta edellisyöltä jäänyt univelka pakotti hiippailemaan melko pian takaisin hotellille.

Sunnuntaiaamun ensimmäinen sijoitusottelu jatkoi synkkää teemaa, kun Blues jyräsi selvään voittoon. Kun jumbofinaalissa kentälle asteli keltapaitainen Artti Ilmajoelta, tiesin kuitenkin turnauksen päättyvän positiivisiin tunnelmiin. Artin ja Welmun/Volumen kohtaaminen on nimittäin rockfutiksen El Classico, jossa voi nähdä mitä tahansa omanmaalintekokilpailusta alasti maalitolppaan sidottuun Duudsoniin. Tällä kertaa kentällä kirmasi kaksimetrinen fallos yrittämässä maalintekoa sekä ottelun päätteeksi 10 vs 10 -rankkuskaba. Hyvä Ilmajoki!

Lopuksi täytyy esittää Hyvä!-huudot myös Rovaniemen Rio Grandelle, joka monen vuoden yrittämisen jälkeen onnistui kirkastamaan hopeamitalit kultaisiksi. Tarkemmista tuloksista kiinnostunut voi poiketa Rockfutiksen virallisilla sivulla. Itse jatkan hidasta toipumista – kroppa tuntuu vielä maanantaina kuin mankelin läpi vedetyltä.

Harjavallan ytimeen lähti lopulta kolmen henkilöauton karavaani: vanhat kovikset, junnut ja tosi junnut. Allekirjoittanut kuului ikänsä puolesta ensimmäisen auton matkustajiin ja aloitti heti asiattoman huutelun junnuautoon radiopuhelimen välityksellä. Tapahtumatuotantoon hankitut lällärit osoittautuivat mainioksi viestivälineiksi, kun reissataan jonnekin useammalla autolla. Menomatkalla sää oli kurja, mutta parani Poria lähestyttäessä.

Karmarockilla ei ole leirintäaluetta, mutta parinkymmenen – kyllä, siis -kymmenen – metrin päässä alueesta on iso urheilukenttä, johon saa leiriytyä jokamiehenoikeuksien puitteissa. Armeijan käyneet urhomme tutisivat innosta päästä näyttämään, kuinka vuokraamamme puolijoukkueteltta nousee varttitunnissa pyöreäksi kuin muumitalo ja kireäksi kuin virveli. Pahaksi onneksi mokomat spollet olivat hankkineet Ruotsin armeijan teltan, joka kootaan eri tavalla. Onneksi löysin netistä kuvalliset ohjeet ruotsalaisen puolijoukkueteltan pystytykseen – kolme päivää festarien jälkeen, satan! Nyt tiedämme mm. sen, että piippu nostetaan ensin, lenkit kuuluvat sisäpuolelle ja se neliosainen kepakko on kuivausteline, ei tuulikaappi tai nunchaku. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi svenssonin heittämälle haasteelle, vaan vänkäsimme teltan pystyyn suomalaiseen tapaan ja se palvelikin meitä hienosti festarin ajan.

Ei menny ihan niinku Strömsössä…

…mutta lopputulos muistutti telttaa ihan tarpeeksi.

Lisää hämmästeltävää etäisyyksien ohella antoi festarin porttipolitiikka. Oli vapauttava kokemus katsella vaikkapa No Shamen tai Mannan keikkaa alle kymmenen metrin päästä, vanha kunnon kymppisäkki jaloissa ja kylmä tölkki huulilla. Kontrasti Provinssi-purkauksen aiheuttaneeseen jonotushelvettiin ei olisi voinut olla suurempi, ja teki mieli halata rentoja järkkärisetiä joka kerta kun käveli heidän ohitseen sisään. Liberaaleista järjestyssäännöistä huolimatta ketään esiintyjää ei tyrmätty yleisöstä heitetyllä roinalla eikä alue muuttunut sammuneiden versioksi Spencer Tunickin valokuvasta. Juomatavat eurooppalaistuu, olisko näin?

No Shame.

Herra Ylppö esiintyi kahdesti, tässä Ihmisten kanssa.

Karmarock on Maj Karman vuonna 1992 perustama festari. Legendan mukaan se perustettiin siksi, että bändi saisi soittaa edes yhden festarikeikan kesässä. Vuosien saatossa tapahtuma on kasvanut parintuhannen kävijän kokoiseksi ja vetovastuu on siirtynyt bändiltä yhdistykselle, mutta napanuora Karmaan on ja pysyy. Konkreettisin esimerkki tästä saatiin sunnuntaiaamuna, kun juhlakalu Herra Ylppö ilmestyi telttamme liepeille mouruamaan Rumpusen nimeä. Promoottorimme virkosi hiuksista silittämällä ja pian teltan edustalla käytiin hedelmällistä keskustelua aamuauringossa.

Bongaa kuvan sotkusta Volumea edustava ihmisjäte.
(siivottiin kyllä kaikki ennen lähtöä)

Paluumatkalla radioliikenne oli huomattavasti hiljaisempaa, kun uupuneet autokunnat sinnittelivät kohti Vaasaa. Reissu jätti kaikin puolin hyvät fiilikset: kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea hyvälle seuralle, mutta myös toimivalle festivaalille. Karmarock oli oivallinen opintomatka, sillä jos Volume joskus lähitulevaisuudessa päättää lähteä festarijärjestäjäksi, juuri tätä mittakaavaa tapahtuman tulisi olla. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.

Ohjelmisto

Uusimmassa Vaasan Ikkunassa viitattiin blogikirjoitukseeni, jossa kritisoin vuoden 2009 artistivalintoja, Sunrise Avenue, Egotrippi, Dingo ja Maija Vilkkumaa nimeltä mainiten. Haluan tarkentaa, että pidin kyseisiä nimiä sopimattomina hard rock -imagon omaavalle festivaalille. Tänä vuonna linja olikin selkeämpi: ulkomaiset metalli/rock-nimet oli lopullisesti korvattu tutulla ja turvallisella suomirockilla ja -popilla. Ehkä liiankin tutulla? Eppujen uudesta tulemisesta on kuitenkin jo vuosia ja nuoremmat aktit kiertävät klubeja aktiivisesti.

Joskus festariohjelmisto on enemmän kuin osiensa summa. Mikä muu selittäisi Ilosaarirockin vetovoiman?

Järjestelyt

Festarin visuaalinen ilme oli päivitetty kertaheitolla raikkaammaksi ja tapahtuma näkyi hyvin lähiseudun medioissa koko alkukesän. Valtakunnalliset musiikkilehdet eivät Perryä juuri noteeraa, minun on mahdotonta sanoa mistä tämä johtuu. Majoitus ja liikenneyhteydet ovat Vaasassa kunnossa. Festarialue on kompakti, turvatarkastukset inhimillisiä, anniskelualue tilava ja tehokas – ainoastaan ruokakojuista minulle on joskus jäänyt negatiivista hampaankoloon.

Jopa sää oli H-hetken koittaessa upea, joten kotiinjäämiselle ei ollut tekosyitä.

Kielipolitiikka

Vasabladetin lukijakommenteissa valiteltiin esiintyjien tuntemattomuutta. Todellako? Eppujen, Kolmannen Naisen ja Elonkerjuun yhteenlaskettu levymyynti on yli 2,1 miljoonaa rieskaa, ja leidit Anna Puu ja Irina tulevat kovaa vauhtia perässä. Nämä nimet ovat tuntemattomia vain sellaiselle, joka kulkee kotimaassa kuulosuojaimet päässä ja imee kaiken kulttuurin Ruotsin radiosta ja televisiosta.

Nordmania on turha raahata Vaasaan vuodesta toiseen, mutta ruotsinkielinen Pohjanmaa olisi tarvinnut Feekiä ja Rödsögårdenia nimekkäämmän houkutuslinnun.

Festareiden ylitarjonta

Seuraavana viikonloppuna järjestettävillä Seinäjoen Vauhtiajoilla on lähes identtinen ohjelmisto, joten eteläpohjalaista yleisöä ei varmasti tihkunut paljoa rannikolle asti. Tangomarkkinat ja Miljoonarock oli juuri vietetty ja samalle viikonlopulle Perryn kanssa osui Ilosaarirock, Kaustisen pelimannifestarit, Pori Jazzin alkutahdit ja vaikka mitä pienempiä kesätapahtumia.

Festarikauden soisi venyvän keskeltä kohti touko- ja elokuuta, mutta luontoäiti näytti taas kerran, mitä skeidaa kesäkuun puolivälikin voi olla.

Ikäjakauma

Nopea googletus löysi monta Rockperry-mainintaa teini-ikäisten vaasalaisten blogeista. Lähes kaikissa oli sama virsi: tytöt olivat menossa vain porttien ulkopuolelle norkoilemaan. Vanhan sydäntä lämmittää, että nykynuoriso on niin samanlaista kuin 15 vuotta sitten. Nimittäin juuri näin mekin vietimme monta Rantarockia: ihmispaljoutta ihmetellen ja mahdollista sisäänpääsyä kärkkyen. Festarialueelle mentiin, jos mentiin, lähes kaikilla muilla konsteilla paitsi omalla rahalla ostetulla lipulla.

Jos teinit ovat aina olleet ailahtelevia festarikävijöitä, kannattaako ohjelmistoa räätälöidä heille? No, kolmikymppiset ne vasta hankalia ovatkin. On lapsia, kesämökkejä, häitä ja muita kesämenoja.

Vaasalaiset on homeperseitä

Jouni Jaskarin mielipiteessä, jonka mukaan Vaasa on väärä ympäristö kulttuuritilaisuuksien järjestämiseen, on varmasti tunnekuohua mukana, mutta kyllä hän kymmenen vuoden kokemuksella tietää yhtä ja toista toimintaympäristöstään. Ennen festaria olin aistivani “kahvipöytäkeskusteluissa” kyllästymistä, negatiivisuutta ja jopa vihaa Rockperryä kohtaan, jonka motiivia en millään ymmärrä. Perry-organisaatio oli kuitenkin rehellisen maineessa loppuun asti toisin kuin em. eurohumppafestivaali.

Menestyvä tapahtuma Vaasassa ei olisi kenenkään toisen toimijan pussista pois. Siksi Klamydian kuolemattomassa lausahduksessa tuntuu taas olevan totta toinen puoli.

PS. Huomasitteko kuinka taitavasti Pohjalainen kiersi Rockperry-raportoinnissaan kaiken yleisömääriin viittaavan? Sen festarijutuissa yleisö oli hurmoksessa ja portilla kävi vilinä jo varhain perjantaina. Sitä se teettää journalismille, kun oma logo lepattaa PA-torneissa ja rannekkeissa.

Grandcrew.comin arkisto on peräisin keikkapaikoilta eri puolilta Pariisia ja yleisön edessä huhkivat mm. Common, Jenny Wilson ja De La Soul. Taltioinnit eivät ole aivan niin viimeisen päälle kuin Fabchannelissa ja konserteista on useimmiten tarjolla vain muutama kappale, mutta kyllähän tällä elävän musiikin janoa sammuttaa, varsinkin kun ilmaiseksi saa! Jos olet allekirjoittaneen tavoin suuntaamassa Flow Festivaliin, palvelussa voi perehtyä tulevista esiintyjistä mm. Beach Houseen ja The xx:ään.

Elektropoppia

Kivalle elektropopille ei kerta kaikkiaan tule loppua. Vuosi sitten mainitsemani Owl City myi Fireflies-sinkullaan kuin MDPV ja avasi pelin isosti Euroopan listoilla. Donkeyboyn albumilla on muutamia helmiä, vaikka onhan tuo laulu melkoista kaakatusta. LMFAO:n vitsi vanheni mutta Dr. Hollywood kuulostaa edelleen smoothilta. Lisää nimiä voisi tiputella Robynista Crystal Castlesiin, mutta onko tämän lajin kuntohuippu kuitenkin jo nähty?

Trendikkyys: 8/10
Tanssittavuus: 7/10
Sielu: 1/10

Suomi-iskelmää

Jos kysyisin Tipalta ja Juho Eemeliltä, vastaus olisi 70-80-lukujen iskelmä. Musiikin jatkuva kiertokulku on pyöräyttänyt tähdet siihen asentoon, että gangsterirapin nimeen vannova stadilainenkin joutuu tuntemaan Peteliuksen, Koivuniemen ja Paunun painon levylaukussaan. Em. kaverukset loihtivat juhannuksenviettoomme mainion kattauksen Suomi-vinyyleillään. Menee joillekin läpi pelkkänä vitsinä, mutta joukossa on myös “uskottavia” kappaleita.

Trendikkyys: 7/10
Tanssittavuus: 7/10
Sielu: 5/10

Lisää Suomi-iskelmää

Jos kysyisin Pekalta, hän kääntäisi kelloja vielä enemmän taaksepäin. Kirjoittelin vuosi sitten haltioissani dj Mekaanikon juhannusmiksauksista, jotka ovat ehtineet jo viidenteen osaansa. Rillumarei-meininki ja askeettinen tuotanto sopii kesäiltoihin laiturin nokassa, mutta aiheuttaa suurina annoksina kaipauksen matalimpia bassoja ja kirkkaimpia diskantteja kohtaan.

Trendikkyys: Helsinki ja umpilande 10/10, muu Suomi 3/10
Tanssittavuus: 2/10
Sielu: 10/10

Stoneria

Jos kysyisin Keräseltä tai Rumpuselta, kesän tekevät pörisevä aavikkorock ja sävytetyt aurinkolasit, jotka muuttavat Hutskin suorankin päättymättömän pituiseksi hiekkatieksi. Hitaasti kasvava stoner-jurnutus sopii joihinkin tilanteisiin, mutta on ehkä hieman pitkästyttävää ytimekkäitä veisuja arvostavalle korvalleni.

Trendikkyys: 5/10
Tanssittavuus: 2/10
Sielu: 9/10

Vahvoja ja keskivahvoja naisartisteja

Maailmalla oudot tytöt on nyt pop. Paloma/Marina/Florence against the Winehousemachine, kaikki Lily Allenin perässähiihtäjät, mitänäitänyon. Tanskalainen hömppäpoppari Nabiha kannattaa tsekata, muuten tätä sorttia tuskin tulee kuunneltua.

Trendikkyys: 7/10
Tanssittavuus: vaihtelee
Sielu: 3/10

Hip-hoppia

Mitäs hip-hopilla olisi tarjota minulle? Inhokkilinja jatkuu edelleen ja liian moni kotimainen artisti yrittää pusertaa maailmaan Onnelan dj:lle kelpaavaa synahittiä. Poikkeuksena Paleface, jonka suomenkielinen materiaali kuulostaa kovalta. Maailmalla hiihdellään useampia eri latuja, joista yllä soiva Reflection Eternal kurvaa kivasti Gnarls Barkleyn rytmivarastolle. Bobin Nothin’ on You on törkeän hyvä kappale, albumi sen sijaan vaikutti ensikuuntelulla purukumilta. Cypress Hill -kuume on laskusuunnassa, kun Provinssin jälkeinen aika kuluu. Fun Lovin’ Criminalsin uusi albumi oli sinkkuhehkutukseeni suhteutettuna suuri pettymys.

Trendikkyys: 5/10
Tanssittavuus: 8/10
Sielu: vaihtelee

Tässä vaiheessa kirjoitusta (klo 1:59 yöllä) totesin, että musiikkityylien sanallinen pyörittely vie mielen vain enemmän umpisolmuun. Auta siis miestä (ja muita lukijoita) mäessä ja kerro, mikä sinun mielestäsi on tämän kesän soundi?

Päivitys: J-V:n ehdotuksesta Volumen kesähitit saatavana nyt myös Spotify-soittolistana. Listan alkupäässä on tässä kirjoituksessa mainittuja artisteja, mutta joukon jatkoksi saa lisätä kesään sopivaa musiikkia aikakauteen ja tyyliin katsomatta.

En ollut täysin varma, mitä odottaa keikalta. Tiesin kyllä, että kyseessä ei ole mikään väsyneiden ukkojen rahastus vaan uuttera keikkabändi, jolla on tuore levy markkinoitavanaan. Epäilin lähinnä, onko Cypress Hill suomalaisyleisön enemmistölle pelkkää Insane in the Brainia ja mietojen huumeiden ylistystä. Kumpikin huoli oli turha: ensiksimainittu hitti kuultiin jo setin alkupuolella ja jälkimmäinen teema leijui lähinnä välispiikeissä – välillä jopa omaan nenään asti. Debyyttialbumin kappaleita kuultiin paljon ja ne upposivat nopeatempoisina hienosti kansaan, vaikka vuonna 1991 julkaistu plätty lienee Suomessa harvassa hyllyssä. Erinomainen bookkaus siis Provinssilta!

Kritisoin Rock The Bells -raportissa Nasia siitä, että äijä pikakelasi tuotantonsa tykittämällä biisiä biisin perään: intro –> eka säkeistö –> kertosäe –> räjähdys –> seuraava. Cypress Hill sen sijaan esitti kappaleet kuten kuuluukin, mistä kertyy kahdelle mc:lle melkoinen määrä säkeistöjä. Ukot vetivät setin läpi hatunnoston arvoisella energialla ja ammattitaidolla, vaikka Sen Dogille huudeltiinkin välillä tohtoria apuun. Ainoat suvantokohdat olivat mielestäni pari uuden levyn välimallin biisiä sekä dj:n ja lyömäsoittajan soolot. Muuten olin tyytyväinen heidän mukanaolostaan, sillä varsinkin kahden ekan albumin monotoniset lo-fi taustat kaipaavat hieman dopingia.

Hienon keikan kohokohdaksi nousi encoressa kuultu Rise Up, joka Tom Morello -vierailuineen jatkaa Cypressin jo parikymmentä vuotta sitten alkanutta veljeilyä metallin kanssa. Biisi osoittaa myös, että nu-metallin trauma on lusittu loppuun ja sähkökitaroita ja räppiä saa jälleen yhdistellä.

Helsinkiläinen ystäväni Tonto (nimi muutettu) pelasi simulaattoria perjantaina näin:

1. 1. Jonotat 3 min rautatieaseman rannekkeenvaihdossa vain kuullaksesi, että kahden päivän lippua ei voi vaihtaa täällä. Homma ei onnistu myöskään ABC:n vaihtopisteellä.
2. 2. Jonotat 10 min portilla saadaksesi rannekkeen.
3. 3. Jonotat 2 min turvatarkastukseen, laukkusi tutkitaan.
4. 4. Jonotat 10 min Saarilavan anniskelualueelle, portilla laukkusi tutkitaan uudestaan.
5. 5. Jonotat 20 min olutteltan kassalle.
6. 6. “Jonotat” päästäksesi juoman kanssa pois muiden jonottajien jaloista. Jonotus on lainausmerkeissä, sillä mitään merkittyä reittiä ei ole, on vain tiskiä kohti painautuva ihmismassa vs. sinä.
7. 7. Jonotat 2 min erilliselle panttipisteelle, sillä kassat eivät ota tyhjiä tölkkejä vastaan.
8. 8. Koska myyjä suostuu myymään vain yhden tölkin kerrallaan, aloita jonotus uudestaan kohdasta 5. Noin kolmen kierroksen välein käy myös jonottamassa bajamajaan (2-5 min).

Ilmeisesti Seinäjoen uudella vallesmannilla on niin paksut painijan kourat, ettei sormien läpi katsominen enää onnistu. Mutta jos tuopinvaihto on poistettu eikä mehupurkkiakaan saa tuoda alueelle, luulisi järjestäjien varautuvan lisääntyneeseen työmäärään hiomalla prosesseista turhat pullonkaulat pois. Varsinkin pääportilla ja kaljatelttojen kassoilla ihmisvirtojen ohjaus oli perjantaina hoidettu päin honkia. Lauantaina oli joko otettu opiksi tai sitten sade harvensi väkimäärää – joka tapauksessa homma toimi paremmin. Kahdentoista Provinssin kokemuksella merkillepantavaa on se, että järjestyksenvalvonnan painopiste on siirtynyt ruumiintarkastuksiin, rannekkeita ei juuri kyselty. Ilmeisesti pummilla meneminenkään ei enää houkuttele, kun tietää mihin karsinaan on joutumassa.

Festarijärjestäjät piiloutuvat kritiikiltä viranomaisten selän taakse, ja suurimmaksi osaksi he ovatkin oikeassa. Luoja ties mitä lomakkeita ja pikkumaisia sääntöjä Volumenkin on pitänyt täyttää, että olemme saaneet myydä keskiketterää muutamana iltana Club 25:ssä. En myöskään ymmärrä, miksi festareiden järjestyssäännöt eivät ole keskenään yhdenmukaiset. Esimerkiksi Ruisrockiin ja Rockperryyn saa viedä alkoholittomia ja Tuskassa ja Pori Jazzissa saa juoda omia, mutta Provinssi ei salli mitään.

Joka tapauksessa järjestäjien tulisi tiedostaa, että yleisön kaltoinkohtelu kostautuu heille, ei viranomaisille. Siksi epäonnistuneita lakeja tulee vastustaa, kunnes ne korjataan! Esimerkkiystävämme Tontokin on maailmanmies ja tietää, kuinka helppoa ja halpaa lentomatkailu nykyisin on. Kun hän kotimatkallaan lukee junassa Rumbasta vaikkapa Tanskan kivoista kaupunkifestareista, joissa hymyilevät neidot tarjoilevat jääkylmää tuuboria yleisön joukossa, saattaa musiikkimatkailu suuntautua jatkossa ulkomaille.

Ei Provinssikeikasta kuitenkaan pelkkää negatiivista jäänyt kerrottavaksi. Raportin kakkososassa luvassa Cypress Hillin ylistystä sekä hyväksyvää hyrinää muutamalle muulle bändille. Ja se on jessiä se!

Nyt kaikki on kuitenkin muuttumassa parempaan päin. Käynnissä olevien MM-kisojen kunniaksi olen nimittäin koittanut tsempata jalkapalloon. Olen lukenut ennakkojuttuja, osallistunut kaveriporukan maalintekijäveikkaukseen, spekuloinut kahvipöytäkeskusteluissa jatkoonmenijöitä ja katsonut jo useamman matsin kokonaan vuvuzelojen pörinästä välittämättä. Ja nauttinut vähitellen nousevasta kisakuumeesta. Suosikkijoukkuekin löytyi, mutta palataan siihen lopuksi.

Puulaakikentällä menee hienosti, sillä AC Toppahousut on voittanut molemmat pelinsä. Päätimme nyt alkavan seitsemännen sarjakauden olevan tällä erää viimeinen, sillä alkuperäinen kaveriporukka on alkanut hajoamaan, kun ikää tulee ja perheitä perustetaan. Tämä tuntuu tuoneen mukavasti lisää yritystä joukkueeseen, sillä eihän kukaan halua lopettaa puolivaloilla pelattuun kauteen. Syksyllä risteillään jälleen mestareina ja Europan omistajina, kävi miten kävi!

Pöhnäisen pallottelunkin suhteen peli on avattu, kun kävimme Pyssykylän nurmella ottamassa miehistä mittaa. Porukkaa saapui Helsingistä ja Oulusta asti tähän jaloon tapahtumaan.

Kuntohuippua tähdätään elokuuhun, jolloin FC Volume matkaa Rockfutiksen SM-kisoihin. Turnaus pelataan tällä kertaa Helsingissä, mielenkiintoista nähdä ovatko myös järjestelyt perusvuotta näyttävämmät. Pelaajista kootut satunnaiset coverbändit on nähty jatkoilla jo tarpeeksi monta kertaa. Ennen sitä on kuitenkin vielä monta harjoitteluun soveltuvaa viikonloppua, jolloin koko Moniska tuntuu olevan vain meitä varten.

Kirjoituksen interaktiivinen osuus seuraa nyt. Omaa suosikkijoukkuetta piti miettiä pitkä tovi, sillä mitään seura- tai maajoukkuesuosikkia minulla ei ole ollut sitten pikkupoikavuosien. Sieltä vuoden 1990 MM-miehistöstä vastaus sitten löytyikin. Van Basten. Gullit. Rijkaard. R. Koeman. Hollanti! Mitä joukkuetta sinä kannatat MM-turnauksessa, ja minkä takia?