Wasa Battery Band Jam on perinteeksi muodostunut tapahtuma Vaasassa. Jamit täyttivät tänä vuonna 20 vuotta ja ne järjestettiin jo 19:ttä kertaa. Perusidea on yksinkertainen. ”Joukkueenjohtajat” kokoavat porukan, joka ei tavallisesti soita yhdessä. Bändi vetää parinkymmenen minuutin setin yleensä tribuuttina jollekin toiselle yhtyeelle tai omalla tyylillään. Kokoonpanot antavat kaikkensa niin asusteiden kuin esiintymisenkin eteen. Illan aikana esiintyy siis tusinan verran bändejä ja yli sata muusikkoa! Tapahtumapaikaksi on vakiintunut Amarillo ja musiikkia on ainakin omien jamikäyntien perusteella kuultu aina kahdella lavalla, joista toinen on Amarillon tiloissa ja toinen Rewellin Centerin puolella.

Taidettiin elää loppukesää vuonna 2015, kun samassa bändissä kanssani vokaaleja hoitava kaveri heitti idean ilmoille. ”Kuinka siistiä olis jos pistettäis ens vuonna Band Jameihin System of a Down-proggis pystyyn ja otetaan siihen naislaulaja?”. Idea kuulosti aivan liian hyvältä hukkaan heitettäväksi. Jameihin oli vielä puoli vuotta aikaa, mutta soittoryhmä muotoutui päivissä. Projektia ehdottanut kaveri hoitaa bassotaajuudet, itse hoitaisin kitarat ja rumpaliksi valikoitui samalla bändikämpällä, mutta eri yhtyeessä vaikuttava kaveri. Laulajan tontti pidettäisiin toistaiseksi auki ja mietittiin eri vaihtoehtoja.

Vuoden loppupuolella basisti päätyi samalle keikalle miettimämme naislaulajan kanssa ja kysyi häntä mukaamme. Vastaus oli myöntävä ja nyt meillä oli kokoonpano valmiina. Tapahtuma järjestetään kuitenkin muutaman kuukauden päästä, joten aikaa treenata ja miettiä settiä oli vielä riittämiin. Päätettiin kuitenkin kokeilla treeniksellä muutamaa valikoitua kappaletta vielä ilman laulajaa. Rumpalimme oli melko kokematon bändisoitossa ja keikkailussa, joten kaikki treeni olisi hyväksi.

Tammikuussa kysäisin sitten yhdeltä Band Jamien järjestäjähenkilöltä mahdollista spottia illasta. Olin jo aiemmin maininnut, että jotain voisi olla tiedossa tapahtumaan. Varmistuksen paikasta sain seuraavana päivänä. Helmikuussa käytiin sitten ensimmäisen kerran treenaamassa koko porukalla. Nelibiisinen setti veivattiin pari-kolme kertaa läpi, jonka jälkeen homma oli käytännössä sillä selvä. Naislaulaja System of a Downissa toimii! Valikoitiin vielä yksi kappale lisää ja kellotettiin setin kestoksi noin 17 minuuttia, eli juuri sopiva pituus iltaa varten. Koko porukalla kävimme nelisen kertaa soittamassa ja ilman laulajaa ehkä kymmenkunta kertaa.

Koska Band Jameissa on tapana viedä homma niin pitkälle kuin mahdollista, niin päätettiin vielä napata promokuva, jolla markkinoida settiä. Ideana oli kunnioittaa Toxicity-albumin takakantta, jossa bändin jäsenet kurkkaavat puisen ikkunaluukun takaa. Projektin nimeksi valikoitui useiden vaihtoehtojen jälkeen ”Systeemi on vähä Alahaalla”. Laulajan kautta saatiin kuvaaja ja itse pääsin pitkästä aikaa käyttämään kuvanmuokkaustaitojani hyödyksi. Pakko myöntää, ettei ihan heti uskoisi, että kurkataan pahvilaatikkoon mattopuukolla veistetyn reiän läpi.

Kuva: Hannu Perälä

Kuva: Hannu Perälä

Illan koko ohjelma pyritään pitämään salassa mahdollisimman loppuun asti. Sain kuitenkin siunauksen promota keikkaa kuvan avulla. Bändi on kuitenkin sen verran tunnettu ja tehnyt Suomessa vain yhden keikan vuonna 2011 Provinssirockissa, että tämä tieto itsessään varmasti helpottaa monien päätöstä saapua seuraamaan jameja. Kyllähän se koko illan kattaus taisi levitä Facebookissa päivää paria ennen tapahtumaa.

Keikkaa edeltävänä keskiviikkona pidettiin ryhmänjohtajien miitti, jossa selviteltiin kaikki perusasiat backlinesta ruokailuun. Itse en päässyt paikalle yövuoron takia, joten basistimme kävi hoitamassa homman. Vaivanpalkaksi keikasta saataisiin backstage-passit, joille jokainen henkilö saisi viisi juomaa. Eipä tämmöiseltä illalta sen enempää voisi toivoa.

Viimeinkin odotettu päivä sarasti. Amarillossa täytyisi olla periaatteessa vasta ennen omaa soittoaikaa, mutta totta kai tämän tyyliseen tapahtumaan pitää lähteä haistelemaan fiilistä, kuuntelemaan musiikkia ja tapaamaan tuttuja. Lähdin jo päivällä hakemaan rumpaliamme Laihialta ja kävimme hakemassa ruokaa ja menimme treenikselle laittamaan viimeisiä kamppeita kasaan. Vaikka perustavarat olivatkin järjestettynä ”talon puolesta”, päätin ottaa oman vahvistimen ja pedaalivärkit mukaan. Aina on mukavampi vetää tutuilla vehkeillä, joiden toimivuudesta voi olla varma. Tavaroita ruvettiin lastaamaan autoon, ja rumpali huomasi, että tuplapedaalit olivat jääneet Laihialle sähkörumpusettiin kiinni. Kiireen vilkkaa takaisin kolmostielle. Rumpalin parempi puolisko lupasi onneksi tuoda pedaalit vastaan ja otettiin ne kyytiin Laihian kirkonkylältä.

Amarilloon saavuttiin klo 23 maissa. Soittovälineet kannettiin ripeästi backstagelle, jonka jälkeen oli aikaa ottaa hetken aikaa iisisti. Jameissa oli todella hyvät järjestelyt olosuhteisiin nähden. Järjestettynä oli kaksi backstagea. Toinen oli varattu soittokamoille ja keikkaan valmistautumiseen. Sieltä oli helppo yhteys molemmille lavoille. Toinen backstage siunattiin hengailulle ja siellä oli myös ruoka- ja juomatarjoilut.

Aiemmin olen ollut Band Jameilla vain katsojana, joten neitsyys meni niin ryhmänjohtajana kuin soittajana. Harmi, että keikkaan valmistautuminen ja muu ylimääräinen vei sen verran aikaa, etten kerennyt katselemaan muita keikkoja niin paljoa, kuin olisin halunnut. Pistetään illan kattauksesta muutamia mainintoja kuitenkin. The Great Syfilis Orchestra soitti Klamydiaa jazzina, Arttu-Sedän muistelmat soitti Arttu Wiskaria punkkina ja Jenni Niemi veti Nirvanaa soolona syntikkaa soittaen. Harmi, että Volumen Vanzig-Danzig porukka jäi väliin omien valmistautumisten takia.

Illan ohjelma oli laaja ja kattava.

Illan ohjelma oli laaja ja kattava.

Tunti ennen keikkaa meni nopeasti. Viimeistelyt kajaaleille, joita en muutamaan vuoteen ollut laittanut, joten aikaa tuhlautui turhankin pitkään. Hiustenlaittoa ja viimeiset 20 minuuttia kului tavaroiden lavalle viennissä. Soundcheck oli yksinkertainen: kytkettiin ja kokeiltiin että soittopelit toimii ja se oli siinä. Sitten mentiin takaisin bäkkärille odottamaan kuulutusta ja tehtiin nostatukset bändin kesken. Huikkasin vielä laulajalle, että hyökkää stagelle vasta, kun aloitusbiisiä oli soitettu hetken aikaa. Kohta seistiinkin kolmisin valtavan yleisön edessä, joka oli varmasti yksi isoimmista minkä eteen olen päässyt.

20 minuutin setti ohi. Olo on kuin cooperin testin jälkeen. Yleisö huutaa ”We want more”, mutta aikataulun tulee pitää, eli paluu lavalle tapahtuu vain kamojen kasaamisen takia. Onneksi sen kanssa ei tarvinnut pitää kiirettä, sillä olimme viimeinen esiintyjä Rewellin puolella. Keikka meni kaikin puolin hyvin, omalta osalta ei aivan täydellisesti. Jokusen verran soittovirheitä tuli räiskyvän esiintymisen seurauksena, mutta yleisö vaikutti nauttivan. Rumpalimme veti toisen keikkansa ikinä yleisön edessä, ja hoiti tonttinsa moitteetta. Muilla meistä oli rutkasti esiintymiskokemusta aiemmin, joten homma toimi luontevammin.

TMK Photographyn kuva-albumi illasta täällä.

Tavaroiden kasaamisen jälkeen suunta kävi suoraan tiskille käyttämään viimeiset juomalipukkeet. Illan viimeistä esiintyjää ehdin jonkin aikaa seurata. Sitten oli finaalin aika. Koko illan muusikkokaarti (ainakin ne jotka paikalla vielä olivat) kutsuttiin lavalle ja laulettiin yhdessä Hurriganesin Roadrunner viimeisen bändin soittaessa musiikin. Sitten alkoikin olla pikkuhiljaa lähdön aika.

Muutaman huurteisen ja useamman juttelusession jälkeen kannettiin tavarat autoon ja lähdettiin viemään niitä treenikämpälle. Varustecheckissä huomattiin, että rumpalilla oli tuplapedaalit (taas) hukassa. Käynti vielä Amarillossa tarkastamassa eikä löytynyt. Olivat ilmeisesti lähteneet illan miksaajatiimin tai backlinen tarjoajan matkaan. Seuraavana päivänä pedaalit löytyikin sitten.

Jamien jälkeiset seuraavat pari päivää menikin semmoisen henkisen krapulan paranteluun. Yhteen lyhykäiseen settiin tuli taas annettua kaikki mitä lähti. Tapahtuma on kuitenkin sen verran ainutlaatuinen kokemus, että on se kokemisen arvoinen niin yleisön, kuin esiintyjänkin roolissa. Tämä oli ikään kuin kiva pieni loma omista bänditouhuista. Pääsee niistä omista vääntämisistä vähän vapaalle ja voi uusien tyyppien kanssa tehdä musiikkia ja pitää hauskaa. Silloin kun yleisökin nauttii, niin se on aina kaikille voittoa.

– Joni

Ps. Systeemi on vähä Alahaalla oli sen verran hauska projekti, ettei luultavasti ole viimeinen kerta kun meitä voi kuulla!