Ahvonen, Niko
Alkalyne
Annie
Apulanta
The Ark
Asa
Auer, Jon

Tässä juttusarjassa kolmeakymppiä lähestyvä musanatsi koittaa hahmottaa, millä kaikilla keikoilla on vuosien saatossa seisoskellut. Miksauspöydän oikealla puolella, kädet tiukasti puuskassa.

THE ARK, AMARILLO, VAASA, 2003. O’Malleysissä käydään tiukkaa keskustelua tuopin ääressä. On arki-ilta ja Amarillossa olisi illemmalla luvassa The Ark. Muistelen läpimurtolevy In Lust We Trustin ilmestyneen hiukan aikaisemmin, mutta muuten bändin tuotanto ei ollut itselleni kovin tuttua. Lisäksi seuranani on bänditoveri Pekka, Semi-Suomen umpiheteroin ukkometso, jonka vieminen ruotsalaisten riikinkukkojen kanssa samaan tilaan on vähintäänkin arveluttavaa. Pekka käyttää vielä tänäkin päivänä Arkia esimerkkinä, jos jokin on todella, todella homoa. Elävää musiikkia huvittaisi kuitenkin mukava nähdä eivätkä liput ole poskettoman kalliit, joten suuntaamme kohti Amarilloa ja Rewell Centerin ylätasannetta.

Ja mikä keikka siellä odottaakaan. Useimmiten Rewell on akustiikaltaan melkoinen kaikukammio, mutta tänä iltana siihen ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota. Alkutahdeista asti bändi esiintyy todella vakuuttavasti, häröilevän välibiisin muuttuessa lopulta It Takes A Fooliksi olemme viimeistään myytyjä ja kun enkelikuoroyleisö laulaa Calleth You, Cometh I:n loppumelodiaa uskomattoman nätisti toista minuuttia ilman säestystä, voisin vannoa näkeväni kyyneleen partaisella poskella. Tämä on se keikka, johon kaikkia myöhempiä kohtaamisia The Arkin kanssa tullaan vertaamaan – turhaan. Sittemmin koko Suomi sai jonkinlaisen The Ark -hysterian (vai onko tämä vain hyvää markkinointia), mutta itse olen mennyt hississä aivan päinvastaiseen suuntaan.

Olitko itse paikalla? Oliko se keikka oikeasti niin hyvä, vai onko aika kullannut muistot?