Volume – Vaasan Uuden Kulttuurin Yhdistys

Olen parin viime vuoden aikana ihmetellyt, kuinka paljon rompetta bändien esiintymiskalustoon nykyisin kuuluu. Pedalboardeista on kasvanut ruumisarkun kokoisia ja kitaranupeista ja -kaapeista kertyvät pinot huojuvat jo soittajien päänuppeja korkeammalla. Lieko kyse yleisen elintason noususta, suurista taiteellisista ambitioista vai Thomann-ilmiöstä, audiotekniikan hintojen laskusta yhä useamman muusikon ulottuville, vaikea sanoa.

Rubik Vaasan Royalissa huhtikuussa 2009. Kuva: Mikko Kananoja

Eihän siinä mitään negatiivista ole, että livenä pystyy tuottamaan monipuolisempaa soundia. Mutta jos lava näyttää soitinkaupan varastolta, miten käy shown? Itse olen kotoisin räppipiireistä, joissa yleisön silmät pitää pitää hereillä solistien energialla, kun musiikki tulee taustanauhalta. Tämän historiani takia minuun ei tee vaikutusta mikkiständin taakse piiloutunut tikkusuora pedaalinpolkija: haluan nähdä liikehdintää tai ainakin leveän haara-asennon. Ahtaassa kaapeliviidakossa pomppiminen ei kuitenkaan hevillä onnistu, ellei sitten ole Michael Monroe ja heilauta itseään lavan kattorakenteisiin.

Show-aspektin lisäksi mieleen nousee toinen potentiaalinen ongelma. Hinnankorotuspaineita kertyy sekä bändin että miksaajien taholta, kun kamat ovat kalliita, nimetön bändikin tarvitsee omat teknikot mukaansa ja soundcheckit pitenevät. Ehkä siksi niin monet vaasalaiset baarit tyytyvätkin bookkaamaan lähinnä trubaduureja, jotka roudaavat omat kamansa nopeasti ja huomaamattomasti.

Silloin on menty jo liian pitkälle, kun tekniikka alkaa hallitsemaan soittajia eikä päinvastoin. Ruisrockissa 2006 suosikkibändini Mew rimpuili hetken ja päätyi aloittamaan keikkansa nolosti alusta, koska screeni ei toiminut. Screeni?!! Kun Murmanskin basistilla (vai kitaristilla?) meni jokin efekteistä pimeäksi kesken viimesyksyisen indieillan, vikaa etsittiin minuuttitolkulla yleisön tuijottaessa toimenpidettä hiljaisena. Olisiko ollut kauhea soundipoliittinen vääryys tuupata piuha suoraan vahvistimeen ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut? Tuoreella kiertueellaan Placebon nokkamiehet vaihtoivat kitaroitaan jokaisen biisin välissä, mutta roudariarmeijan ansiosta vaihto kävi huomaamattomasti parissa sekunnissa, joten sallittakoon tämä pöyhkeily heille.

Roudariaiheinen merkintä tuli mieleeni, kun auttelin viime viikonloppuna Graceskullia soittokamojen kuljetuksessa Clubille. Ei siinä vielä mitään, että Jullen urut painavat mopoauton verran ja niitä tarvitaan esiintymislavalle kolme kappaletta. Eikä siinä, että Andyn bassokaapista mahtuisi ison soundin lisäksi vaikka Jari Sillanpää loikkaamaan ulos. Mutta kun Loskasta on kyse, joudutaan vielä risusavottaan (kts. kuva alla)

Ritolan kanssa kuusenhaussa 4.12.

Volumen hommissa joutuu ajelemaan olutrekkaa ja kantamaan painavia soittimia, joten kai tämä on karman lakien mukainen tapa hyvittää se, että olen itse keikkaillut vuosikaudet pelkän kannettavan MD-soittimen tai läppärin voimin.

Tämän verran virvoketta tarvitaan yhteen klubiviikonloppuun.

Mutta lopussa sentään kiitos seisoo, kun keikat kuulostavat ja näyttävät yhtä hyviltä kuin perjantaina:

Loska 4.12. Kuusipuut ovat löytäneet paikkansa lavan takakulmista.